tiistai 31. elokuuta 2021

KE 1.9.2021 Voittavan kulttuurin suuntaan - vai tuho kulttuuriin?

Pohdin yöllä mikä saa minut menettämään uskoani paikallisiin urheiluseuroihin täällä Kalajoella tai niiden mahdollisuuksiin kasvaa menestyviksi ja kukoistaviksi unelmien urheiluseuroiksi. Ylipäänsä aihe sivuaa mielenkiintoani organisaatiokulttuureihin liittyen, josta tein tutkimusta ja opinnäytetyöni (linkki ohessa). 

https://www.theseus.fi/handle/10024/344993

Lahjakkaista muksuista ja heidän potentiaalista ei menestys jää kiinni. Ei myöskään harrastusmahdollisuuksista tai pätevistä vetäjistä, sillä niitäkin täältä löytyy. Mistä sitten? Kulttuuria tukemaan on Kalajoella organisoitu Akatemiaa ja lisäksi urheilukulttuuria edistämään on meille palkattu valmennus- ja kehittämispäällikkö. Kalajoki Akatemian valmennuspäällikkö Juha Isolehto lupailikin jo 2017, että järjestää alueen seuratoimijoita ja valmentajia yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan, jotta alueella olevaa osaamista voidaan jakaa kehittää. Odotan edelleen näitä keskusteluja. 

Organisaatiokulttuureiden ytimeen luetaan kuuluviksi ydinarvot ja toiminnan tarkoitus. Ydinarvot erottavat organisaatioita toisistaan eikä niitä pidä sotkea käyttäytymisnormeihin tai vastaaviin. Toiminnan tarkoitusta nimitetään joskus sanoilla missio tai jopa visio, jälkimmäisen tosin enemmän viitaten tavoitteisiin. Ydinarvojen ja tarkoituksen käsittely voidaan tässä kirjoituksessa jättää esittelyasteelle. Missä organisaatiossa ylipäätään tiedätte noudatettavan päätöksenteossa ydinarvoja ja tarkoitusta? Ensin pitäisi päästä kartalle siinä mikä täällä oikeasti mättää? 

Golf-kentällä törmäsin erääseen positiiviseen yritysjohtajaan Pasi Koskiseen, joka luotsaa isoa yritystä nimeltä Kotek Factory Service Oy. Olen havainnut kyseisen yritysjohtajan useita hienoja kirjoituksia LinkedIn-sivustolla, jossa hänellä on kontakteja toistakymmentä tuhatta sekä moninkertainen määrä lukijoita. Kysyin Koskiselta, miten hän on viihtynyt Kalajoella ja sain mielenkiintoisen havainnon kulttuurieroista verraten Keski-Pohjanmaata Etelä-Pohjanmaahan (pidän Kalajokea Keski-Pohjalaisena enemmän kuin Pohjois-Pohjanmaana, johtuen Suur-Kalajoen historiasta). Etelä-Pohjanmaalla kun naapuri ostaa hienon auton niin sehän saattaa ärsyttää naapuria niin, että hän ostaa vielä komeamman auton. Keski-Pohjanmaalla kun naapuri hankkii korean menopelin niin naapuri miettii miten sen ilon saisi pilattua. Huumorimielellä heitetty lausahdus jätti pohdittavaa. 

Panu Luukka (yrityskulttuurimuotoilija/kirjailija) kuvaa kirjansa Yrityskulttuuri on kuningas yhdessä nelikentässä otsikkoni aihetta. Voittava kulttuuri sijoittuu nelikentässä kohtaan, jossa tavoitteet mahdollistetaan ja tosiasioista ollaan tietoisia. Muita nelikentän kohtia kuvataan sanoilla tuuri kulttuuri, tuhon kulttuuri sekä harha kulttuuri. Suuntaviivat ovat tavoitteet mahdollistava tai tavoitteet estävä sekä poikkiviivalla tietoinen kulttuuri ja tiedostamaton kulttuuri. Kyllä Kalajoella osataan pelejä voittaa mutta miten me osattaisiin rakentaa voittavaa kulttuuria?


Jordan Petersonin kirjassa 12 Rules For Life tuli eteen erinomainen tarina. Tarinassa pieni poika, nimeltään vaikka Miika Mansikka huomaa yhtenä aamuna, että hänen sängyllään on lohikäärme. Se on pienen kissan kokoinen ja ystävällinen. Poika kertoo äidille lohikäärmeestä mutta äiti sanoo, ettei lohikäärmeitä ole olemassa, joten lohikäärme alkaa kasvaa. Se syö kaikki Miikan pannukakut ja pian täyttää ihan koko talon. Äiti yrittää imuroida mutta se on vaikeaa ja äiti joutuu kulkemaan ulos talosta ikkunoiden kautta, koska lohikäärmettä on kaikkialla. Äidillä kestää imuroidessa ihan ikuisesti. Sitten lohikäärme karkaa koko talo mukanaan. Miikan isä tulee töistä kotiin ja näkee vain tyhjän tilan kohdassa, jossa oli ennen koti. Postinjakaja kertoo Miikan isälle mihin talo on mennyt. Isä lähtee jahtaamaan taloa ja löytäessään sen alkaa kiipeämään pitkin lohikäärmeen päätä ylös taloon, josta löytääkin vaimonsa ja poikansa. Äiti on edelleen sitä mieltä, ettei lohikäärmeitä ole olemassa mutta Miika on saanut tarpeekseen vaatien äitiä avaamaan silmänsä ja katsomaan, katso nyt äiti, lohikäärme on olemassa! Välittömästi lohikäärme alkaa kutistua ja on pian taas pienen kissan kokoinen. Kaikki ovat yhtä mieltä, että 1) tämän kokoiset lohikäärmeet ovat todellisia ja 2) ne ovat pieninä paljon parempia kuin valtavan suurina. Äiti, joka on vastahakoisesti aukaissut viimein silmänsä kysyy hieman allapäin, että miksi sen lohikäärmeen piti kasvaa niin valtavan suureksi? Miika ehdottaa ihan hiljaa, että "ehkä se vain kaipasi tulevansa huomatuksi". 

Tarina sopii kuvaamaan hyvin sitä mitä monesti rauhalliselta vaikuttavan pinnan alla tapahtuu. Kaaos ja katkeruus pesivät pinnan alla ja kun asioita lakaistaan tarpeeksi pitkään maton alle niin lohikäärme pääsee juhlimaan ja kasvamaan murusista. Mutta kukaan ei halua sanoa mitään, koska neuvoteltu järjestys, yhteiset sopimukset paljastuvat pian riittämättömiksi tai saattavat hajota palasiksi kun tapahtuu jotain yllättävää ja uhkaavaa. Kaikki vaan viheltelevät pimeässä. Kommunikointi vaatisi jopa ikävienkin asioiden yhteistä tunnustamista. Pikku hiljaa on helpompaa säilyttää rauha mutta pinnan alta kasvaa rikkaruohoja (kuten eräs Tony Robbins asioita kuvailisi). Jonain päivänä lohikäärme tai rikkaruohot ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä voi olla näkemättä. Lohikäärme tuhoaa taloja ja koteja, se voi olla avioliiton ulkopuolinen suhde, päihteiden käyttöä, vuosien huoltajuustaistelua. Syntyy katkeruuden keskittymä, jonka olisi pienemä pitoisuutena käsitellä ihan pala palalta. 

Ei pidä koskaan aliarvioida laiminlyöntien ja välinpitämättömyyden synnin tuhovoimaa! 

Yhteisesti sovittujen sääntöjen puuttuessa on kolme vaihtoehtoa: 1) olla orjana, 2) toimia tyrannin tavoin tai 3) opetella neuvottelemaan/kommunikoimaan. Orjat lähinnä tekevät mitä käsketään ja ovat ehkä hetken tyytyväisiä osaansa ja välttelevät vastuuta. Tyranni vain käskee tekemään haluamallaan tavalla ja väsyttää orjat. Elämä on ennalta arvattavaa tottelevaisuutta, kuka lopulta jaksaa sellaista?  Asioista neuvotteleminen vaatii yhteisesti sen tunnustamisen, että lohikäärmeitä on olemassa, ne ovat todellisia ja niitä on joskus hankala kohdata. Pieninä lohikäärmeet ovat vain pieni suupala ritareille, jotka uskaltavat sen kohdata. 

Miten tämä sitten liittyy otsikon aiheeseen? Ehkä jotkut muutkin ovat joskus havahtuneet huomaamaan, kuinka esimerkiksi urheiluseurojen päättävissä asemissa käyttäydytään tyrannien tavoin ja toisaalta jätetään toiset orjan asemaan. Mennään sääntöjen ym. taakse ja vedotaan vain olemassa olevaan tyranniaa tukevaan rauhaan. Todellisia neuvotteluja ei käydä eikä todellisia vaikutusmahdollisuuksia anneta kuin harvoille ja valituille. Sopiikin kysyä, kuka hyötyy mistäkin? Kuka nostaisi kissan pöydälle, ennen kuin tarvitsee puhua lohikäärmeistä? Mielestäni sillä ei ole väliä kuka on oikeassa vaan pitäisi antaa merkitystä sille mikä on oikein (sen parhaan, sillä hetkellä tiedossa olevan tiedon valossa). 

Onko meidän urheiluseuroissa/joukkueissa keskusteltu asioita lävitse? Löytyykö seuratoiminnasta, sen kulttuurista voittavaa kulttuuria, jossa neuvotellaan asioista ja tunnustetaan tosiasioita? Sami Minkkinen (NLP-kouluttaja/hypnotisoijakin) sanoo, kuinka olisi hyvä asettaa tavoitteita mutta samalla voisi jättää tien lukitsematta. Eli kun päätetään mitä halutaan saavuttaa niin ei määritetä tietä miten siihen tavoitteiseen päästään, sama sopii mielestäni lasten valmentamiseen. Tavoitteet saavat olla korkealla mutta annetaan tien yllättää seikkailuna miten sinne tavoitteisiin päästään. Jordan Peterson kannustaa elämässä tähtäämään mahdollisimman korkeaan hyvään ja pitämään sitä kompassin suuntana kaikessa toiminnassa.

Jotta päästäisiin joskus voittavaan kulttuuriin, pitäisi tiedostaa missä ollaan, mitä tavoitellaan (mikä on meidän toiminnan tarkoitus) puhumattakaan, että meillä olisi toiminnan taustalla yhteisesti hyväksytyt ydinarvot (2-3 muista organisaatioista meidät erottavaa arvoa) ja kulttuuri, jossa epäkohdista keskustellaan. 

Käytännön esteitä voittavalle kulttuurille tulee vielä mieleen 1) valmentajien toimintatavoista, joissa huudetaan käskyjä/ratkaisuja kentän reunalta kun päätöksenteon tulisi syntyä siellä pienen kasvavan urheilijan omassa päässä niihin havaintoihin perustuen, jotka näkyvät sinne reilun metrin korkeudelle. Totta kai aikuinen havaitsee asiat tarkemmin ja tämän keksimä ratkaisu saattaisi olla jopa pelin lopputuloksen kannalta voittavaa mutta pitkässä juoksussa karhunpalvelus urheilu-urasta haaveileville.  Englannissa on kirjoittamaton sääntö jalkapallossa, jossa pallollista pelaajaa ei neuvota, sama sääntö pitäisi olla itsestäänselvyys jopa Kalajoen valmentajille, niin jalkapallossa, jääkiekossa, sählyssä kuin muissakin lajeissa. Annetaan lasten oppia havaitsemaan ja tekemään itse ratkaisuja, pidetään valmentajana oikeellistamis-refleksimme kurissa. Toisena esteenä voittavalle kulttuurille haluan nostaa 2) keskustelun puutteen. Keskustelut ja neuvottelut voidaan aloittaa omista joukkueista, joille sovitaan yhteiset tavoitteet ja määritetään yhteiset arvot. Koko seuran tasolla kulttuurin muutosta tuskin on ihan heti odotettavissa mutta onneksi ihmeitä tapahtuu ja ihmiset muuttuvat (tai muuttavat). 

TI 16.1.2024 Mitä jos se mitä aina ennen on tehty onkin VÄÄRIN (tarkastelussa nopeus)?

Ei tässä olla muita parempia, jotkut vaan saavat tiedon toisia aikaisemmin (Karl Tanswell).  Kuka tahansa idiootti osaa vetää rankkoja harjo...