ELÄMÄNI MAISEMA AMMENTAA HYVYYDEN LÄHTEESTÄ
Rakas Saimi-mummuni valoi minuun aina uskoa kuinka olen hyvä poika ja meissä kaikissa on paljon hyvää. Kun mestari Esa Saarinen toi kurssillaan esiin teesin, kuinka meissä kaikissa on enemmän hyvää kuin päällepäin näkyy, niin tämä kolahti välittömästi esiin muistoista. Kuinka siunattua on ollutkaan elää ja varttua läheisten ihmisten ympäröimänä, jotka ovat istuttaneet hyvyyden ennakkoluulon, -käsityksen tai siemenen polullesi ja ravinneet juuriasi ja kasvustoasi valolla, joka paistaa läpi pilvien.
Stoalainen filosofia yllättää käytännön viisaudellaan ja sillä uskomattoman lupaavalla ajatuksella, että filosofian yhtenä tarkoituksena on parantaa ihmisen elämää. Mestari Esan toinen teesi yhtenä kasvualustana liittyykin iänaikaisiin viisauksiin erottamattomalla tavalla. Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää. Tästä teemasta on hyvä lähteä liikkeelle pyrkimyksissä luoda oman elämänsä taivaanrannan maisemaa tai filosofiaa. Kiitos emeritusprofessorille kutsusta tälle kurssille!
LinkedIn-viestin saapuessa tietoisuuteeni keväällä 2020 ja saavuttaessa epäilevän mutta innostuneen mieleni asuin veljeni kodissa Pitkäsenkylän viimeisessä nimitalossa Pitkäsellä. Pitkäsen taloon ovat kuuluneet puruihin piilotetut sodan muistot, jotkut tunteetkin, pois meidän lastenlasten elämää varjostamasta ja elannon hankkiminen oman maan mullista. Sota-asiat tulivat kuitenkin kurssin aikana silmille valitettavina ajankohtaisina kauheuksina. Usko hyvyyteen ei kuitenkaan koskaan himmene, kuten eivät muistot ja kunnioitus isovanhempia ja mentoreita kohtaan. Nelson Mandelan opit ja syvämerkityksellinen esimerkki ovat nyt tietoisuudessa, hienona lisänä käytännön yhteyksien rakentamisen hienouteen.
Sain verenperintönä ja aiempien sukupolvien uhrauksina vapauden, joka on suurin arvoni, mitä kannan mukanani. Samoin kannan mukanani uskoa hyvään ja pyrin paremmalla ajattelulla orientoimaan tekemiseni kohti mahdollisimman suurta hyvää kohden, muille antaen. Edellisen ajatuksen hyvään orientoitumisesta olen tosin lainannut Jordan Petersonilta. Hyvä ei ole hyvä yksinään vaan kaipaa rinnalleen olevana meitä toisiamme. Me olemme toistemme ympäristö, kuten eräs jääkiekkovalmentaja Juuso Toivola oli osuvasti todennut. Tämäkin oivallus iski peilin tavoin kasvoille yhtenä systeemiajatteluun kuuluvana ominaisuutena. Tosissaan oleminen voi olla meissä kerrostuneena.
Loppusoitto ei ole lopun soitto vaan se on verso, joka lähti itämään viimeisen luennon ajatusvoimasta tai -liikkeestä. Minulle tämä konkretisoitui jo unholaan jääneen musiikin kantavan ja kuljettavan voiman osalta. Ennen kiireistä nykyelämää, elämäni oli kuten kokoelma biisejä vuosien varrelta. Näistä kappaleista jokaiseen kytkeytyi huomattava määrä tunteita ja muistoja. Valitettavasti tai onneksi tuntemukset olivat aika pitkälti mollivoittoisia, kunnes saivat eräänlaisen Hall of Fame -merkityksen Mestari Esan mainitseman syväpositiivisuuden käsitteenä.
Nobelisti Daniel Kahneman oli tuttu kirjasta Thinking Fast and Thinking Slow ja sai sekin enemmän huomiota merkityksellisyydessään kurssin aikana. Kalajoelta kalastajien kautta tunnetuksi tullut kalaruoka mojakka on itselleni tuttua isäni Ahtin tekemänä, kuin nyt myös Volter Kilven kirjan Alastalon Salissa kautta https://areena.yle.fi/audio/1-50633767. Nopea intuitiivinen ajatuksenjuoksu saattaa tehdä tepposia ja innostus ruokkia toimimaan ykkösajattelun mallilla mutta ei yhtä ilman toista. Tarkempi pohdinta ajatusten kakkosjärjestelmässä herättää miettimään asiaa myös toiselta kantilta. Työmenetelmissä majakkamääreet, niitä kuitenkaan sulkematta liian ahtaaseen käsitykseen ja järkeily ovat vastapainoa voimakkaan intuition tuottamaan virtaan.
Mestari Esan kaltaiset ajattelun suurmiehet ovatkin aina tervetulleita Kalajoen maisemiin, luonnon, erämaan ja elämästä nauttimisen lähteille. Koskaan ei tiedä ketä elämänsä varrella tapaa, kun pysyy avoinna elämälle ja antautuu jollekin. Elämäni laulu -luennosta inspiroituneena kirjoitankin nyt maatalon pojan hetkistä elämää suurempien hahmojen maisemissa, epäloogisella ei-luentomaisella tavalla, jossa kärrystä pudottuaan voi huomata, että kyytiin pääsee mistä vain. Ajattelun liikettä yhden askeleen takaisin tai muutaman hypähdyksen verran, vaikka numeroon 344046 saakka. On muuten jännä seikka, ettei mieli kykene samalla suorittamaan ja reflektoimaan.
Led Zeppelinin Tea for One oli vuonna -95 rakkaudesta sydämensä särkeneen teinipojan pysähtymiskappale. Biisiä tuli soitettua kyllästymiseen saakka ja jotenkin siinä sellaisessa kaihon tunteessa vellominen koukutti. Ehkä Suomi-iskelmän suosio pohjautuu, johonkin meissä suomalaisissa syvällä olevaan vapauden kaipuuseen, elämän ja kuoleman ainaiseen yhteyteen. Siinä tämä kappale kestää kulutusta. Ehkä vettä on virrannut Kalajoessakin jo sen verran, että uskallan joku päivä kurkistaa mitä ajatuksia tämä kappale näin varttuneena herättää. https://www.youtube.com/watch?v=rgfXPlpneyE
Maestro Esa kertoi sanoittaneensa tekstiä kappaleeseen toiselle maestrolle, eli Vesa-Matti Loirille, joten en voinut välttyä mieleni yhtymäkohdasta. Kuoroveljeni Helsingin Poliisilaulajista ja entinen kollega Jarno Koivumäki sanoitti tämän seuraavan väkivahvan tekstin, jonka haaveilimme sävellyksen kera kulkeutuvan Loirin esitettäväksi. Nuo sanat sitten, ei vain joutomaata olkaapa hyvät, kappaleesta Morgamin laulu, eli laulujen laulu.
maailman vuoret ja erämaat,
ja laaksoin lupaukset,
niitä lohduton kaipaa sydämein
Miten jakaa voisin kaipuutain,
kuinka vaeltaa sieluni rauhaton,
etsien lupauksiaan
olen tuntenut vuorten kutsun,
sitä kutsua mä rakastan,
vaan miksi en tunne mä rauhaa?
jota rauhattomuus sama vaivaa,
sen virratessa tutkien, kuohuen,
kohti Lemmenjoen tyyntä rauhaa
miksi aina sä vaellat vaan?
Jotain uomasi laulusta haen,
ei lapioni vastausta saa
kullan, jota menneisyytesi lupaa?
Minun veljeni täällä kanssain,
uskomme samaan unelmaan
kuten kaivaneet ovat miehet Klondiken,
runoudessa lapioiden kalkkeen,
kuulemme kullan kutsun jo vaieten
milloin uskomme, työmme siunaat,
milloin uomasi kauneuden avaat,
miten rannalles onnea kaipaat?
me yhdessä kuljemme ain.
Sinun erämaasi laulu ja runous,
ovat meidän kultaista rauhaa.
tiedän jossain on sieluni maa,
tiedän siellä odotat mua uomassas,
etkä kultaasi minulta salaa.
Vuodesta 2008 eli Morgamin laulusta, vie elämäni yksi biisilista uneen Riihimäelle. Unessani omakotitaloalueella eksyin tummanpunatiilisen talon takapihalle ja yritin hahmottaa missä oikein olin? Ikkunan takaa tuttu hahmo Hannu Hande Nurmio eli Tuomari Nurmio tuli ihmettelemään mitä teen hänen kotipihallaan. En osannut kertoa mutta ystävällisesti muusikko pyysi minut kotiinsa. Kerroin ihailevani hänen kappaleitaan ja sain mahdollisuuden soitella ikonin kanssa kitaraa keskellä yötä. Unesta meni joitain vuosia, kun olin oikeasti lavalla Tuomari Nurmion kanssa Orivedellä bändini lopetellessa ja maestron virittäessä keikkasettiään. Kerroin tarinan artistin levy-yhtiölle, joka palkitsi muistoni levyllä kera omistuskirjoitusten. Hyvä musiikki ja taide voi maagisesti nostaa tietoisuuteen asioita, ilmiöitä, joita ei järki aina osaa selittää.
Nuoruuden bändikaveri Arton kanssa, saimme jostain käsiimme Pate Mustajärven puhelinnumeron, johon aika usein viihteelle lähtiessämme soitimme ja tätä tavoittelimme. Yleensä numeroon soittaminen kertoi, että puhelin ei ole juuri nyt tavoitettavissa mutta erään kerran saunassa istuessamme Pate vastasi ja opasti ystävällisesti nuoria faneja, että ihan hauska juttu sinänsä mutta jospa pojat jätettäis nämä soittelut hänen keikkapuhelimeensa. Arvata saattaa, että elämäni biisilistalla voi Paten miehekäs ääni tuoda muistoja bensankatkuisesta moponuoruudesta eräänlaisena rinnalla olemisena.
Patea ei voi muistella ilman muistoja Yö-yhtyeestä ja Olli Lindholmista. Sain kunnian kohdata nimikaimani Nivalan Tuiskulan takahuoneessa, lahjottuani ensin paikan kaksi järjestysmiestä talvisen teiniauton takakontista poimituilla jääkylmillä olutpulloilla. Ilokseni koko Yö-yhtye nautti kanssani oluet takahuoneessa ja kirjoitti vielä mustalla tussilla nimikirjoitukset ehkä hieman yli-innokkaan fanin mahan seutuville. Niin ne vuodet vierivät mutta muistot löytyvät, kun poikkeaa ajatusten pääuomasta hieman sivupoluille, kuten vaikkapa näin 90-luvun puoliväliin. Jonkin lakonisen määritelmän mukaan muistin tarkoituksena on olla vain käytännön oppien siirtämisvälineenä huomista varten. Ehkä elämä sallinee joskus ykkössysteemillä elettyjen automaatiohetkien rikastuksen mielikuvien ja -kuvastojen merkitykseen paneutuvalla läpielämisellä (Saarinen 2014, luento 7).
Tästä reilu 10 vuotta eteenpäin kappaleella Don’t Speak, jota esitti yhtye No Doubt. Ajatusten kakkosjärjestelmä ei teininä toiminut kovin tietoisen keskeisesti, joten kaikesta kirjoittaminen ei välttämättä onnistu nolousvapaasti. Gwen Stefani oli vieraillut Suomessa edellä mainitun yhtyeen kanssa jo aiemmin, kun saapui sooloartistina keikalle Helsinkiin lokakuussa vuonna 2007. Olin Pasilan piirissä poliisina ja tiesin Hartwall-areenan olleen loppuunmyyty kyseiselle artistille.
Aamuvuoron jälkeen puhelimeeni soitti herra Stephen R. Bradley, joka kertoi tavanneensa sukulaisiani Los Angelesissa ja saaneensa numeroni sitä varten, että voi soittaa, kun tulee Suomeen. Menin tapaamaan muusikkoa hotelli Kämppiin ja esittelin Stephenille Helsinkiä. Esittelyn jälkeen ajoin hänet areenalle ja sain kutsun itselleni ja ystävilleni tulla katsomaan sekä keikkaa, että tapaamaan myöhemmin koko Gwen Stefanin bändiä. Elämä jaksaa yllättää, ajattelin kun parkkeerasin autoni kiekkoareenan alakerrassa vapaana olevalle paikalle, jonka yllä luki Hjallis Harkimo. Viimeisin ”oivallus” oli sarjaa taksikuski Mikkelistä.
Messukeskuksessa muistan katselleeni uutisista tuttua YK:n pääsihteeri Ban Ki Moonia ihailevasti ajatuksin, kuinka tuossa miehessä on jokin erityinen rauha sisällään. Vähän tästä eteenpäin katsoin vierestä, kun megatähti Madonna lämmitteli ennen keikkaa tanssikuvionsa hengästymättä ilman hikipisaraakaan ja ihasteli poliisikollegani partiokoiraa, sitä silittäen. Matka heinäpellolta tai tuohimetsästä maailmantähtiin tuntui samalla valovuosilta mutta toisaalta kuin olisi mennyt naapurin Juhanille pikkupoikana.
Ei yhtä ilman toista ja siksi haluan muistaa keskusteluni vuonna 2006 erään nousevan jalkapallotähden kanssa. Christiano Ronaldo (koko nimi dos Santos Aveiro) oli saapunut Helsinkiin 6. syyskuuta pelattavaan Suomi-Portugali-maaotteluun. Sain kunnian turvata partiopoliisina Ronaldoa ja koko joukkueen fanitapaamista erään hotellin edustalla ja keskustella tovin erittäin ystävällisesti käyttäytyneen maailmantähden kanssa.
Vanhalla Ylioppilastalolla pääesiintyjä Egotrippiä lämmitteli ystävieni bändi Kuudennusmiehet ja vuosi oli 1996. Bändin avustajana olin takahuoneessa, virittämässä soittimia kuin myös lavalla pyyhkimässä hikeä solistin otsalta, kuten kunnon rokkikukkotapoihin saattoi artisteilla kuulua. Kukapa olisi silloin aavistanut mikä bändistä Kuudennusmiehet vielä kehkeytyy. Heissä oli kyllä sellainen ehkä-potentiaali, että ehkä he vielä lyövät läpi, ehkä. Tämä ehkä konkretisoitui bändin rumpali Aatun siskon, tangoprinsessa Marjut Rothoviuksen pyytäessä bändiä Suukkoa vai Puukko -shown taustasoittajiksi. Keikalla Seinäjoella esiintyi Pohjalaisiin asuihin pukeutunut Lauri Tähkä ja Elonkerjuu -orkesteri. Ehkä tästä sivupöydästä kehkeytyi yhdenlainen osa suomalaista musiikkihistoriaa Egotripin ohella.
Yksi keskeinen osa ysäriluvulla teiniyttään viettäneelle miehenalulle oli myös lauantaisin radiosta kuulunut ohjelma Koe-eläinpuisto, jossa Leevi and the Leavings -yhtyeen Göstä Sundqvist sekä hahmot, kuten Aarne Tenkanen viihdyttivät kuulijoita. Mikä on todennäköisyys, että tuo samainen huippuhahmo Kaide Järvisen toimesta sattuu seikkailemaan samoilla bändikeikoilla oman bändini kanssa? Hemaisevan seksikkään pörröpään lauluosuudet eivät Tenkaselta onnistuneet aikanaan studiossa ihan halutulla tavalla. Liekö syynä krapula vai muuten väsynyt ylärekisteri mutta studioon tultua oli Kaide käännytetty kotiin lepäilemään. Sieltä palattuaan olikin sitten Gösta ilmoittanut, että ei tarvitse enää lauluosuuksia vetää, ne on purkitettu jo. Näin Tenkasen tunnetuin kappale sai alkunsa, ilman Tenkasta. Emma hoo -yhtyeen Janne Teuronen sattui sitten tuuraamaan Tenkasen bändin kosketinsoittajaa 13 vuoden ajan ja minäkin pääsin kokemaan musiikkielämää Jannen bändissä.
Bändikeikat ja yö valvomiset saivat riittää 2010-luvulle tultaessa ja vaihtuivat paremman elämän turvaamiseen rauhanturvaajana ja kriisinhallintasotilaana. Sotilaan maailmassa samassa teltassa saattoi vierailla esimerkiksi Ruotsin kuningas Carl XVI Gustaf. YK poseilla (virallisesti esim. UN Post 6-5) tuttu näky saattoi olla joku ministeri tai kenraali. Kaikki yhtä, yhtä kaikki ja minulle jotain kerrottavaa lapsille. Aiemmin mainitsemani numero 344046 oli muuten ensimmäisen rynnäkkökiväärini numero palvellessani varusmiehenä Isosaaren linnakkeella Helsingin edustalla. Kasvu ihmisenä on lopulta aika merkityksellistä.
Tämän biisilistan sain jälleen kokea kiitos filosofia ja systeemiajattelu -kurssin ajatusten liikkeiden. Raakatekstiä syntyi yli 1500 sanaa yhdellä istumalla eräänlaisena intuitiona, jossa oli osin ajattelun ykkösjärjestelmää, että ehkä joiltain osin kakkosjärjestelmää. Prosessi eteni seuraavaan vaiheeseen, jossa kakkosjärjestelmän turvin lisäilin Mestari Esan luentokalvoista poimittuja viisauksia rikastamaan tarinaa, jotta tuotos olisi edes joltain osin nolousvapaata.
Kurssi oli kaikin puolin paljon enemmän kuin antoisa! Sain mielestäni maistiasia hieman Stoalaisesta luennointitavasta pehmeämpänä lähestymisenä elämän tuntemuksista. Kiitos maestro Esa aidoista tunteista, joiden avulla saimme kuunnella matkaopastusta ylärekisterin nummille. It was a pleasure watching you work, ajattelen.
Lopusta alkuun "...missä puu jo kasvaa." (Emma hoo: Tiia Tamminen, Janne Teuronen, Kristian Ketola ja allekirjoittanut).
