TI 16.1.2024 Mitä jos se mitä aina ennen on tehty onkin VÄÄRIN (tarkastelussa nopeus)?

Ei tässä olla muita parempia, jotkut vaan saavat tiedon toisia aikaisemmin (Karl Tanswell). 

Kuka tahansa idiootti osaa vetää rankkoja harjoituksia ja väsyttää urheilijat puhki. Valmentaja, lue edellinen kahteen kertaan tai niin monesti, että ymmärrät mistä tässä puhutaan. Meillä Suomessa tuntuu olevan joissakin toimintatavoissa muutaman kymmenen vuoden viive, verrattuna vaikkapa Pohjois-Amerikassa oivallettuihin käytäntöihin. Jos ei tiedetä mitä tehdään niin perustellaan tekeminen sillä, että vedetään napsu pari kovempaa tekemistä niin, että urheilijoilla varmasti tuntuu harjoitteleminen (ikävältä). Seurasin hetki sitten lupaavien jääkiekkoilijoiden treenin alkua ja havahduin kun pohjoisen alueen eräskin erittäin kehittynyt pelaaja lähes taapersi kävelyvauhtia luistimilla. Mietin, että eikös jääkiekon pitäisi olla anaerobinen nopeuslaji. Toisaalta varmasti valmentajan silmissä kaikki ottivat harjoituksissa itsestään kaiken irti, jos kerta ei enää luistin jaksanut liukua. Tämän täytyy varmasti kehittää jotain, jotain mutta mitä ja mihin lajiin, se ei auennut vaikka vuosikymmeniä olen urheiluvalmennusta lukenut ja tehnyt. 

Mistä voi olla kysymys jos nopeuslajia harjoitetaan viivalta viivalle luisteluttamisella kunnes kaikki ovat niin hapoilla, ettei kulje mihinkään. Kehittyykö taito kun ollaan viimeisen päälle tukossa ja maitohapoilla vai kasvaako voimat, paraneeko liike, aukeaako kudokset. No ehkä pääsit jyvälle. Haluan ottaa esiin sellaisen halutun ominaisuuden kuin nopeus. Joillakin nopeus on synnynnäistä mutta toisaalta lähes jokaiselta senkin synnynnäisen nopeuden voi viedä järjettömällä harjoittelulla. Jo kirosanaksi itselle muotoutunut hokema kuuluu seuraavasti. Jos ei kulje niin peruskunto ei ole riittävän kova. Mikä helvetin peruskunto, mihin tekemiseen? Jos esimerkiksi jääkiekossa ei luistimen nopeus riitä niin ei siinä mikään peruskuntolenkki auta tähän paskan vertaa, vaikka sitä silloin ollaan yleisesti ensimmäisenä määräämässä lääkkeeksi. 

Nopeudesta ei voida puhua jos suoritus kestää yli 5 sekuntia. Usein kuulee valmentajien tietävän, ketkä ovat joukkueensa nopeimpia pelaajia mutta harvoin jos koskaan näkee sitä nopeutta kenenkään näistä mittaavan. En itse ainakaan ole nähnyt kovin montaa täällä Kalajoella nopeutta mittaavan, ellei oteta huomioon Junkkareiden pikajuoksijoita. Kiekkoilijoiden nopeusmittauksia en ole nähnyt, joten tästä voidaan päätellä, että jääkiekossa eivät valmentajat pidä nopeutta kovinkaan tärkeänä ominaisuutena. Ehkä rankkuus ja kovuus ja etenkin armottoman kova peruskunto ovat niitä haluttuja ominaisuuksia mitä halutaan. Edellisissä onkin sitten mittaajilla tekemistä. 

Ystävältäni Jan Vilkolta ilmestyi hetki sitten loistava uusi kirja nimeltä "Pelinopeus", jossa ollaan aivan toisenlaisen lähestymisen äärellä kun harjoitetaan urheilijoita. Esimerkiksi Tony Holler -niminen pikajuoksuvalmentaja suosii Feed The Cats -ajattelua, jossa nopeus on priorisoitu ykköseksi. Nopeuden harjoittamisen harjoitusvaikutus kestää n. 5 vuorokautta kun taas kestävyyden tai vaikka voiman harjoitusvaste kantaa monta viikkoa. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että jos haluat nopeuden kehittyvän, on sitä treenattava n. 5 päivän välein kun taas kestävyyden ja voiman kasvattaminen onnistuu kerran kolmessakin viikossa. 

Nopeuden ja nyt puhutaan maksimaalisesta nopeudesta, kuten juoksuvauhdista treenaamisella kehitetään myös muita ominaisuuksia kuten, kiihdyttämistä, aerobista kuntoa (tämähän on yleisesti sitä peruskuntoa), voimaa, kudosten elastisuutta ja ominaisuuksien lisäksi se on parasta ehkäisyä vaikkapa takareisivammoille. Emeritusprofessori Mero kirjoittaa nopeuden herkkyyskauden sijoittuvan 10-11 ikävuoden korville ja antaa jopa hyvän esimerkin taulukkoineen miten asiaa voidaan kehittää. Eipä vaan näy nopeusharjoittelun puolustajia kaukaloiden reunalla, se kun pitää tehdä mahdollisimman "tuoreena" ja palautuneena. Voisiko sellainen koskaan sopia niinkin rajuun lajiin kuin jääkiekko, että harjoiteltaisiin paremmiksi ja nopeammiksi harjoituksesta toiseen, joskus jopa nopeuksia mitaten eikä arvailemalla? 

Eipä tässä kait enempää tästä asiasta kannata kirjoitella mutta saa toki tulla keskustelemaan aiheesta niin voidaan samalla sivuta vaikkapa miten voimaharjoittelulla (etenkin kilpakauden järjettömillä takakyykky-treeneillä) voidaan pilata luonnollisesti nopeita pelaajia. Entisenä voimailulajien valmentajana olen saanut kokemusten kautta oppia, miten painonnostolla, voimanostolla tai vaikkapa peruspunttisalilla harrastettavan "lihaskasvatuksen" opeilla ei nopeutta saada lisää. No eikö painonnosto ole sitten sitä haluttua nopeusvoimaa, saattaa joku kysyä. Jos vertailuun otetaan pikajuoksun toinen askel niin sekin on nopeampi kuin mikään painonnostossa tehtävä liike, puhumattakaan voimanostosta. 

Olenko sitten voimaharjoittelua vastaan, en tietenkään vaan pidän muita asioita voimaa tärkeämpinä. Lainaan Mike Boylen fysiikkaharjoittelun tarkoituksia. Fysiikkaharjoittelulla pyritään ensisijaisesti ehkäisemään loukkaantumisia harjoittelussa, toiseksi ehkäisemään loukkaantumisia kilpailuissa ja kolmantena parantamaan suorituskykyä. Itsellä urheilijoiden harjoittamisen tarkoitus on tehdä urheilijoista kudoksellisesti mahdollisimman nopeita ja kestäviä sekä hermostollisesti oppimiskykyisiä. Haluan urheilijoideni olevan kudoksiltaan kuin superpomppupalloja, jotka kulkevat sitä lujempaa kuin lajivaatimukset niitä eteenpäin kuljettavat. Nuoruusvuosien sitkosaines toivottavasti kannattelee myös aikuisiän haasteet, eikä olla tähdenlentoja, joilla on paikat paskana nuoruuden väärästä treenaamisesta. 

KE 10.1.2024 SE KYSYMYS, JOKA NOUSEE AIKA AJOIN PINTAAN LASTEN URHEILUHARRASTUKSISSA

On mennyt pitkän aikaa kun olen viimeksi tekstiä laittanut koneelle. Mitä hyvää tästä voisi seurata tai miten voisin perustella tekstin hyödyttävän tai antavan jotain vastineeksi lukijalle 5-10 minuutin pysähtymisestä ja ajatusten jakamisesta? Mitä minä tästä saan kun luen toisen kirjoituksia, mitä opittavaa minulla voisi olla sellaiselta, joka ei välttämättä edusta samoja elämänaloja kuin oma polkuni? Jos kuitenkin luet tämän niin ehkä, ehkä epätavallisesti mutta mahdollisesti löydät jotain mihin samastua ja ajatuksesi saavat liikettä aikaan, johonkin suuntaan. Jyrkkä ehkä mutta se on mahdollista, että ajatukset liikkuvat johonkin totutusta, jopa uusille vieraille alueille ja sitä kautta laajentavat elämäämme. 

Esa Saarisen sanoin meissä kaikissa on paljon enemmän hyvää kuin päälle päin näkyy. Samoihin saarismaisiin teeseihin kuuluu myös paremman ajattelun elämää parantava vaikutus, josta päästään aasinsiltana Tony Robbinsin otsikkoa avaaviin oivalluksiin. Pyrin sisääntulossa välttämään opettamasta yhtään mitään ja jätän lukijalle mahdollisuuden tutkailla omia ajatuksiaan turvalliselta, tuomitsemisvapaalta rennolta sektorilta ja halutessaan vierailla katsannossaan sivupöytäkeskusteluissa, joista yleensä maukkaimpia juttuja ammennetaan. 

Mikä on se "kysymys", jota tässä ajetaan takaa, sen tulen paljastamaan vähän myöhemmin kun olen ensin purkanut viime aikaisia kokemuksiani vanhempana olemisesta ja samalla valmentajan roolin vastuullisuudesta. 

Tajusin, kuinka olen käyttäytynyt arvojen vastaisesti lastani kohtaan. Pala nousee kurkkuun kun havahduin jatkaneeni epämiellyttävänä pitämääni perinnettä, kohdistamalla jälkikasvuun arvostelua ja kritiikkiä, jopa suuttumalla siitä, että mielestäni tämä ei ollut tehnyt asioita niin kuin minä olin odottanut. En osannut pitää suutani kiinni vaan arvostelin. Mitä tämä arvostelu sitten oli? Mitä lasten (omien lähinnä) arvostelemisen taustalla oikein on? Miksi nämä toimivat, kuten toimivat? Miksi he eivät yritä tarpeeksi tai eivät osaa näitä, ovathan he sentään jo sen ja sen ikäisiä?

Kun jalat ylsivät traktorin polkimille, niin minut istutettiin peltotöihin. Kun en sitten osannutkaan toimia, kuten isäni oli ilmeisesti olettanut hän ihmetteli, että miten minä en osaa edes ajaa traktoria? Ei auttanut sanoa, että olen lapsi ja minua ei ole kukaan opettanut ajamaan traktoria. Asioita oletettiin osattavan tuosta vain ja jos ei osannut niin ihmeteltiin, kun ei tuostakaan tullut yhtään mitään. 

Toisinaan kuulee tarinoita myös toisilta, jotka kertovat kuinka vanhempansa olivat naureskelleet, ja ihmetelleet esimerkiksi miksi 6-vuotias pikkusisar ei osannut edes luistella kun ensimmäisen kerran sai luistimet jalkaansa. Mihin meillä (joillakin) aikuisilla ihmisillä unohtuu kyky ihmetellä elämän hienouksia, kuten niitä asioita, joita pienet ihmeelliset lapsemme ensimmäistä kertaa tekivät? Muistammeko kuinka ylpeitä olimme kun näimme lapsemme oppivan kävelemään tai sanomaan ensimmäisiä sanojaan? Hetkiä, jotka syöpyivät kauniisiin muistoihimme ja toivoimme myös jälkikasvumme muistavan. Valitettavasti nuo pienen lapsen synnyttävät ihmeet tuntuvat unohtuvan elämän hektisyyteen ja unohdamme pysähtyä niiden äärellä tuntemaan ylpeyttä ja onnellisuutta ihmeiden tekijöidemme onnistumisista. Lisäksi emme ihan täysin taida tiedostaa, että pieni kasvava rakkauden hedelmä ei taida muistaa niistä lapsuuden hetkistä samalla tavalla kuin me aikuiset. 

Muistan lukeneeni jostain lauseen, että anna lapsen olla lapsi ja elää lapsuuttaan. Vaikka toimin lapselleni valmentajana niin ensisijaisesti olen kuitenkin tälle vanhempi. Haluan lapselleni hyvää, ihan kuten haluan valmennettaville. Hyvällä tarkoitan hyviä kokemuksia, joskus elämyksiäkin. Hyvä kokemus ei aina tarkoita samaa kuin helppo mutta joka tapauksessa sen pitää olla lapsen elämään mitoitettuna lapsuuden elämisen mahdollistava kokemus. 

Tony Robbins mainitsee ohjelmissaan paljon kysymysten vaikutuksesta elämänlaatuun. Samaan hengenvetoon voisi tarkemmin pohtia mitä arvosteleminen oikeastaan on muuta kuin kysymysten esittämistä. Miksi tuo toimii, kuten toimii? Miksi minulle tapahtuu tällä tavalla? Miksi lapseni ei saa pelata niin paljoa kuin tuo toinen tai miksi tätä ei valita aloituskokoonpanoon? Arvosteluissa toistuu usein sama kysymys, "miksi". Onko valmentajan tai vanhemman tehtävä arvostella, sitä sopii kysyä. Joka tapauksessa ihminen on rakennettu elämään kysymyksistä, miten tämä tai tämä vastaa arvojani ym. Kun tarpeeksi penkoo niin ajatuksistamme löytää kysymyksiä esittävän ohjelmiston. Tämä automaatio on taipuvainen suoltamaan kysymyksiä ja valitettavan usein kun odotukset eivät vastaa todellisuutta, tulee alitajunnalta kysyneeksi miksi? Miksi on kysymyksenä sellainen, johon alitajuisesti löydämme vaikka ja minkälaisia vastauksia. No siksi kun ja niin edelleen. Yleensä aina saa vastauksia kysymyksiin miksi mutta tuoko ne meille parempaa elämää kun löytää näin kysymällä jotain kritisoimista tai epäkohtia? 

Asiaa voi havainnollistaa katsomalla ympärilleen ja etsimällä näköpiiristä kaikkea mikä näyttää ruskealta. Kun oikein keskittyy ruskeaan ja joku kysyy, että mitä vihreää näit niin saattaa olla, että jokunen kasvava taimen alku jäi havaitsematta. Se mihin oppii kiinnittämään huomiota, taitaa valitettavan usein jättää näköpiiristä ja elämästä useita hyviäkin asioita. 

Oman lapsen pettynyt ilme vanhemman antamaan kritiikkiin, oli se sanallista tai sanatonta, jonka lapsi kyllä osaa naamasta lukea ei ole se mieltä ylentävin muisto vaikkapa yhteiseltä pelireissulta. Oliko meillä vanhemmilla tarve kritisoida lapsia kun he opettelivat kävelemään, että eihän tuosta nyt tule yhtään mitään kun koko ajan olet nurin. Yrittäisit edes kunnolla, niin sinusta tulisi jotain. Ei perkele kun tympäisee tajuta, että on vanhempana lähtenyt tuohon samaan huuteluun, jota kuulee aikuisten jääkiekko-otteluissa. Näin sen ei pitänyt eikä pidä mennä. 

Saunassa ajatusten kanssa painiskellessa ja jotain omasta virheestä tajutessa kuuntelin kokeneempien miesten tarinoita Erään Hannes Häkkilän, joka pelaa muuten SM-liigaa Mikkelin Jukureissa, isä oli aikanaan pitänyt huolen, että ei koskaan, siis ei koskaan kritisoinut poikaansa harjoituksista tai peleistä. Niinhän sen piti itselläkin mennä ja antaa lasten oivaltaa itse kun voi isänä olla tukena ja turvana elämän raadollisuudessa. Jokin loksahti uomilleen ja huomasin, että jokainen joukkueeni lapsista teki parhaansa ja yritti. Sen sijaan, kuten olin aiemmin lähtenyt ns. pakottamaan toimimaan aikuisten tavalla, annoin tilaa ja aloin ylpeänä ihmettelemään, kuinka niin moni teki niin mahtavasti kaikkea tässä urheiluharrastuksen kontekstissa, että ei minulla ole vanhempana tai valmentajana mitään kritisoimista. 

Onneksi lapset ovat hyviä unohtamaan ja osaavat antaa anteeksi aikuisten typeryyksiä. Huomasin omasta muksustani, kuinka tummat varjot pikkuhiljaa väistyivät valon tieltä ja tämä tunsi helpotusta kun ei tarvinnut pelätä isän reaktioita tai olla hämillään kun ei ymmärtänyt miksi isä huutaa katsomon laidalla yrittämään kovemmin. Asioiden pakottaminen harvoin johtaa hyvään lopputulokseen. 

Halusin opettaa lapsille toisena turnauspäivänä tunnetaitoja omalla tavallani, off-the-wall -logiikkaan turvautuen. Luotin, uskoin ja annoin tilaa, että kyllä he osaavat tehdä oikeita asioita, ei meidän tällä kertaa tarvitse hyppiä, pomppia tai juosta vetoja, vedetään henkeä yhdessä ja nautitaan tekemisestä. Suurin tunnetilan muutos tapahtui itsessä, tuskin muksut piilohipan viedessä ajatuksia paljon tunnetaitoja pohtivat mutta oma vapautunut tunnetila saattoi näkyä siinä, että ainakaan valmentaja ei aiheuttanut lisäpaineita. 

Mikä sinun kysymyksesi on, mikä elämässä vallitsee? Jos miksi kysymyksen sijaan keskittyy kysymään itseltään enemmän mitä tai miten kysymyksiä niin todennäköisyys johonkin hedelmälliseen lisääntyy. Miten voisin saada lapselleni tästä harrastuksesta enemmän hyviä iloisia kokemuksia ja vieläpä niin, että nauttisin itsekin näistä hetkistä täynnä energiaa ja potentiaalia olevien supersankarien kanssa?

Siinä kysymys pohdittavaksi.