maanantai 15. tammikuuta 2024

TI 16.1.2024 Mitä jos se mitä aina ennen on tehty onkin VÄÄRIN (tarkastelussa nopeus)?

Ei tässä olla muita parempia, jotkut vaan saavat tiedon toisia aikaisemmin (Karl Tanswell). 

Kuka tahansa idiootti osaa vetää rankkoja harjoituksia ja väsyttää urheilijat puhki. Valmentaja, lue edellinen kahteen kertaan tai niin monesti, että ymmärrät mistä tässä puhutaan. Meillä Suomessa tuntuu olevan joissakin toimintatavoissa muutaman kymmenen vuoden viive, verrattuna vaikkapa Pohjois-Amerikassa oivallettuihin käytäntöihin. Jos ei tiedetä mitä tehdään niin perustellaan tekeminen sillä, että vedetään napsu pari kovempaa tekemistä niin, että urheilijoilla varmasti tuntuu harjoitteleminen (ikävältä). Seurasin hetki sitten lupaavien jääkiekkoilijoiden treenin alkua ja havahduin kun pohjoisen alueen eräskin erittäin kehittynyt pelaaja lähes taapersi kävelyvauhtia luistimilla. Mietin, että eikös jääkiekon pitäisi olla anaerobinen nopeuslaji. Toisaalta varmasti valmentajan silmissä kaikki ottivat harjoituksissa itsestään kaiken irti, jos kerta ei enää luistin jaksanut liukua. Tämän täytyy varmasti kehittää jotain, jotain mutta mitä ja mihin lajiin, se ei auennut vaikka vuosikymmeniä olen urheiluvalmennusta lukenut ja tehnyt. 

Mistä voi olla kysymys jos nopeuslajia harjoitetaan viivalta viivalle luisteluttamisella kunnes kaikki ovat niin hapoilla, ettei kulje mihinkään. Kehittyykö taito kun ollaan viimeisen päälle tukossa ja maitohapoilla vai kasvaako voimat, paraneeko liike, aukeaako kudokset. No ehkä pääsit jyvälle. Haluan ottaa esiin sellaisen halutun ominaisuuden kuin nopeus. Joillakin nopeus on synnynnäistä mutta toisaalta lähes jokaiselta senkin synnynnäisen nopeuden voi viedä järjettömällä harjoittelulla. Jo kirosanaksi itselle muotoutunut hokema kuuluu seuraavasti. Jos ei kulje niin peruskunto ei ole riittävän kova. Mikä helvetin peruskunto, mihin tekemiseen? Jos esimerkiksi jääkiekossa ei luistimen nopeus riitä niin ei siinä mikään peruskuntolenkki auta tähän paskan vertaa, vaikka sitä silloin ollaan yleisesti ensimmäisenä määräämässä lääkkeeksi. 

Nopeudesta ei voida puhua jos suoritus kestää yli 5 sekuntia. Usein kuulee valmentajien tietävän, ketkä ovat joukkueensa nopeimpia pelaajia mutta harvoin jos koskaan näkee sitä nopeutta kenenkään näistä mittaavan. En itse ainakaan ole nähnyt kovin montaa täällä Kalajoella nopeutta mittaavan, ellei oteta huomioon Junkkareiden pikajuoksijoita. Kiekkoilijoiden nopeusmittauksia en ole nähnyt, joten tästä voidaan päätellä, että jääkiekossa eivät valmentajat pidä nopeutta kovinkaan tärkeänä ominaisuutena. Ehkä rankkuus ja kovuus ja etenkin armottoman kova peruskunto ovat niitä haluttuja ominaisuuksia mitä halutaan. Edellisissä onkin sitten mittaajilla tekemistä. 

Ystävältäni Jan Vilkolta ilmestyi hetki sitten loistava uusi kirja nimeltä "Pelinopeus", jossa ollaan aivan toisenlaisen lähestymisen äärellä kun harjoitetaan urheilijoita. Esimerkiksi Tony Holler -niminen pikajuoksuvalmentaja suosii Feed The Cats -ajattelua, jossa nopeus on priorisoitu ykköseksi. Nopeuden harjoittamisen harjoitusvaikutus kestää n. 5 vuorokautta kun taas kestävyyden tai vaikka voiman harjoitusvaste kantaa monta viikkoa. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että jos haluat nopeuden kehittyvän, on sitä treenattava n. 5 päivän välein kun taas kestävyyden ja voiman kasvattaminen onnistuu kerran kolmessakin viikossa. 

Nopeuden ja nyt puhutaan maksimaalisesta nopeudesta, kuten juoksuvauhdista treenaamisella kehitetään myös muita ominaisuuksia kuten, kiihdyttämistä, aerobista kuntoa (tämähän on yleisesti sitä peruskuntoa), voimaa, kudosten elastisuutta ja ominaisuuksien lisäksi se on parasta ehkäisyä vaikkapa takareisivammoille. Emeritusprofessori Mero kirjoittaa nopeuden herkkyyskauden sijoittuvan 10-11 ikävuoden korville ja antaa jopa hyvän esimerkin taulukkoineen miten asiaa voidaan kehittää. Eipä vaan näy nopeusharjoittelun puolustajia kaukaloiden reunalla, se kun pitää tehdä mahdollisimman "tuoreena" ja palautuneena. Voisiko sellainen koskaan sopia niinkin rajuun lajiin kuin jääkiekko, että harjoiteltaisiin paremmiksi ja nopeammiksi harjoituksesta toiseen, joskus jopa nopeuksia mitaten eikä arvailemalla? 

Eipä tässä kait enempää tästä asiasta kannata kirjoitella mutta saa toki tulla keskustelemaan aiheesta niin voidaan samalla sivuta vaikkapa miten voimaharjoittelulla (etenkin kilpakauden järjettömillä takakyykky-treeneillä) voidaan pilata luonnollisesti nopeita pelaajia. Entisenä voimailulajien valmentajana olen saanut kokemusten kautta oppia, miten painonnostolla, voimanostolla tai vaikkapa peruspunttisalilla harrastettavan "lihaskasvatuksen" opeilla ei nopeutta saada lisää. No eikö painonnosto ole sitten sitä haluttua nopeusvoimaa, saattaa joku kysyä. Jos vertailuun otetaan pikajuoksun toinen askel niin sekin on nopeampi kuin mikään painonnostossa tehtävä liike, puhumattakaan voimanostosta. 

Olenko sitten voimaharjoittelua vastaan, en tietenkään vaan pidän muita asioita voimaa tärkeämpinä. Lainaan Mike Boylen fysiikkaharjoittelun tarkoituksia. Fysiikkaharjoittelulla pyritään ensisijaisesti ehkäisemään loukkaantumisia harjoittelussa, toiseksi ehkäisemään loukkaantumisia kilpailuissa ja kolmantena parantamaan suorituskykyä. Itsellä urheilijoiden harjoittamisen tarkoitus on tehdä urheilijoista kudoksellisesti mahdollisimman nopeita ja kestäviä sekä hermostollisesti oppimiskykyisiä. Haluan urheilijoideni olevan kudoksiltaan kuin superpomppupalloja, jotka kulkevat sitä lujempaa kuin lajivaatimukset niitä eteenpäin kuljettavat. Nuoruusvuosien sitkosaines toivottavasti kannattelee myös aikuisiän haasteet, eikä olla tähdenlentoja, joilla on paikat paskana nuoruuden väärästä treenaamisesta. 



tiistai 9. tammikuuta 2024

KE 10.1.2024 SE KYSYMYS, JOKA NOUSEE AIKA AJOIN PINTAAN LASTEN URHEILUHARRASTUKSISSA

On mennyt pitkän aikaa kun olen viimeksi tekstiä laittanut koneelle. Mitä hyvää tästä voisi seurata tai miten voisin perustella tekstin hyödyttävän tai antavan jotain vastineeksi lukijalle 5-10 minuutin pysähtymisestä ja ajatusten jakamisesta? Mitä minä tästä saan kun luen toisen kirjoituksia, mitä opittavaa minulla voisi olla sellaiselta, joka ei välttämättä edusta samoja elämänaloja kuin oma polkuni? Jos kuitenkin luet tämän niin ehkä, ehkä epätavallisesti mutta mahdollisesti löydät jotain mihin samastua ja ajatuksesi saavat liikettä aikaan, johonkin suuntaan. Jyrkkä ehkä mutta se on mahdollista, että ajatukset liikkuvat johonkin totutusta, jopa uusille vieraille alueille ja sitä kautta laajentavat elämäämme. 

Esa Saarisen sanoin meissä kaikissa on paljon enemmän hyvää kuin päälle päin näkyy. Samoihin saarismaisiin teeseihin kuuluu myös paremman ajattelun elämää parantava vaikutus, josta päästään aasinsiltana Tony Robbinsin otsikkoa avaaviin oivalluksiin. Pyrin sisääntulossa välttämään opettamasta yhtään mitään ja jätän lukijalle mahdollisuuden tutkailla omia ajatuksiaan turvalliselta, tuomitsemisvapaalta rennolta sektorilta ja halutessaan vierailla katsannossaan sivupöytäkeskusteluissa, joista yleensä maukkaimpia juttuja ammennetaan. 

Mikä on se "kysymys", jota tässä ajetaan takaa, sen tulen paljastamaan vähän myöhemmin kun olen ensin purkanut viime aikaisia kokemuksiani vanhempana olemisesta ja samalla valmentajan roolin vastuullisuudesta. 

Tajusin, kuinka olen käyttäytynyt arvojen vastaisesti lastani kohtaan. Pala nousee kurkkuun kun havahduin jatkaneeni epämiellyttävänä pitämääni perinnettä, kohdistamalla jälkikasvuun arvostelua ja kritiikkiä, jopa suuttumalla siitä, että mielestäni tämä ei ollut tehnyt asioita niin kuin minä olin odottanut. En osannut pitää suutani kiinni vaan arvostelin. Mitä tämä arvostelu sitten oli? Mitä lasten (omien lähinnä) arvostelemisen taustalla oikein on? Miksi nämä toimivat, kuten toimivat? Miksi he eivät yritä tarpeeksi tai eivät osaa näitä, ovathan he sentään jo sen ja sen ikäisiä?

Kun jalat ylsivät traktorin polkimille, niin minut istutettiin peltotöihin. Kun en sitten osannutkaan toimia, kuten isäni oli ilmeisesti olettanut hän ihmetteli, että miten minä en osaa edes ajaa traktoria? Ei auttanut sanoa, että olen lapsi ja minua ei ole kukaan opettanut ajamaan traktoria. Asioita oletettiin osattavan tuosta vain ja jos ei osannut niin ihmeteltiin, kun ei tuostakaan tullut yhtään mitään. 

Toisinaan kuulee tarinoita myös toisilta, jotka kertovat kuinka vanhempansa olivat naureskelleet, ja ihmetelleet esimerkiksi miksi 6-vuotias pikkusisar ei osannut edes luistella kun ensimmäisen kerran sai luistimet jalkaansa. Mihin meillä (joillakin) aikuisilla ihmisillä unohtuu kyky ihmetellä elämän hienouksia, kuten niitä asioita, joita pienet ihmeelliset lapsemme ensimmäistä kertaa tekivät? Muistammeko kuinka ylpeitä olimme kun näimme lapsemme oppivan kävelemään tai sanomaan ensimmäisiä sanojaan? Hetkiä, jotka syöpyivät kauniisiin muistoihimme ja toivoimme myös jälkikasvumme muistavan. Valitettavasti nuo pienen lapsen synnyttävät ihmeet tuntuvat unohtuvan elämän hektisyyteen ja unohdamme pysähtyä niiden äärellä tuntemaan ylpeyttä ja onnellisuutta ihmeiden tekijöidemme onnistumisista. Lisäksi emme ihan täysin taida tiedostaa, että pieni kasvava rakkauden hedelmä ei taida muistaa niistä lapsuuden hetkistä samalla tavalla kuin me aikuiset. 

Muistan lukeneeni jostain lauseen, että anna lapsen olla lapsi ja elää lapsuuttaan. Vaikka toimin lapselleni valmentajana niin ensisijaisesti olen kuitenkin tälle vanhempi. Haluan lapselleni hyvää, ihan kuten haluan valmennettaville. Hyvällä tarkoitan hyviä kokemuksia, joskus elämyksiäkin. Hyvä kokemus ei aina tarkoita samaa kuin helppo mutta joka tapauksessa sen pitää olla lapsen elämään mitoitettuna lapsuuden elämisen mahdollistava kokemus. 

Tony Robbins mainitsee ohjelmissaan paljon kysymysten vaikutuksesta elämänlaatuun. Samaan hengenvetoon voisi tarkemmin pohtia mitä arvosteleminen oikeastaan on muuta kuin kysymysten esittämistä. Miksi tuo toimii, kuten toimii? Miksi minulle tapahtuu tällä tavalla? Miksi lapseni ei saa pelata niin paljoa kuin tuo toinen tai miksi tätä ei valita aloituskokoonpanoon? Arvosteluissa toistuu usein sama kysymys, "miksi". Onko valmentajan tai vanhemman tehtävä arvostella, sitä sopii kysyä. Joka tapauksessa ihminen on rakennettu elämään kysymyksistä, miten tämä tai tämä vastaa arvojani ym. Kun tarpeeksi penkoo niin ajatuksistamme löytää kysymyksiä esittävän ohjelmiston. Tämä automaatio on taipuvainen suoltamaan kysymyksiä ja valitettavan usein kun odotukset eivät vastaa todellisuutta, tulee alitajunnalta kysyneeksi miksi? Miksi on kysymyksenä sellainen, johon alitajuisesti löydämme vaikka ja minkälaisia vastauksia. No siksi kun ja niin edelleen. Yleensä aina saa vastauksia kysymyksiin miksi mutta tuoko ne meille parempaa elämää kun löytää näin kysymällä jotain kritisoimista tai epäkohtia? 

Asiaa voi havainnollistaa katsomalla ympärilleen ja etsimällä näköpiiristä kaikkea mikä näyttää ruskealta. Kun oikein keskittyy ruskeaan ja joku kysyy, että mitä vihreää näit niin saattaa olla, että jokunen kasvava taimen alku jäi havaitsematta. Se mihin oppii kiinnittämään huomiota, taitaa valitettavan usein jättää näköpiiristä ja elämästä useita hyviäkin asioita. 

Oman lapsen pettynyt ilme vanhemman antamaan kritiikkiin, oli se sanallista tai sanatonta, jonka lapsi kyllä osaa naamasta lukea ei ole se mieltä ylentävin muisto vaikkapa yhteiseltä pelireissulta. Oliko meillä vanhemmilla tarve kritisoida lapsia kun he opettelivat kävelemään, että eihän tuosta nyt tule yhtään mitään kun koko ajan olet nurin. Yrittäisit edes kunnolla, niin sinusta tulisi jotain. Ei perkele kun tympäisee tajuta, että on vanhempana lähtenyt tuohon samaan huuteluun, jota kuulee aikuisten jääkiekko-otteluissa. Näin sen ei pitänyt eikä pidä mennä. 

Saunassa ajatusten kanssa painiskellessa ja jotain omasta virheestä tajutessa kuuntelin kokeneempien miesten tarinoita Erään Hannes Häkkilän, joka pelaa muuten SM-liigaa Mikkelin Jukureissa, isä oli aikanaan pitänyt huolen, että ei koskaan, siis ei koskaan kritisoinut poikaansa harjoituksista tai peleistä. Niinhän sen piti itselläkin mennä ja antaa lasten oivaltaa itse kun voi isänä olla tukena ja turvana elämän raadollisuudessa. Jokin loksahti uomilleen ja huomasin, että jokainen joukkueeni lapsista teki parhaansa ja yritti. Sen sijaan, kuten olin aiemmin lähtenyt ns. pakottamaan toimimaan aikuisten tavalla, annoin tilaa ja aloin ylpeänä ihmettelemään, kuinka niin moni teki niin mahtavasti kaikkea tässä urheiluharrastuksen kontekstissa, että ei minulla ole vanhempana tai valmentajana mitään kritisoimista. 

Onneksi lapset ovat hyviä unohtamaan ja osaavat antaa anteeksi aikuisten typeryyksiä. Huomasin omasta muksustani, kuinka tummat varjot pikkuhiljaa väistyivät valon tieltä ja tämä tunsi helpotusta kun ei tarvinnut pelätä isän reaktioita tai olla hämillään kun ei ymmärtänyt miksi isä huutaa katsomon laidalla yrittämään kovemmin. Asioiden pakottaminen harvoin johtaa hyvään lopputulokseen. 

Halusin opettaa lapsille toisena turnauspäivänä tunnetaitoja omalla tavallani, off-the-wall -logiikkaan turvautuen. Luotin, uskoin ja annoin tilaa, että kyllä he osaavat tehdä oikeita asioita, ei meidän tällä kertaa tarvitse hyppiä, pomppia tai juosta vetoja, vedetään henkeä yhdessä ja nautitaan tekemisestä. Suurin tunnetilan muutos tapahtui itsessä, tuskin muksut piilohipan viedessä ajatuksia paljon tunnetaitoja pohtivat mutta oma vapautunut tunnetila saattoi näkyä siinä, että ainakaan valmentaja ei aiheuttanut lisäpaineita. 

Mikä sinun kysymyksesi on, mikä elämässä vallitsee? Jos miksi kysymyksen sijaan keskittyy kysymään itseltään enemmän mitä tai miten kysymyksiä niin todennäköisyys johonkin hedelmälliseen lisääntyy. Miten voisin saada lapselleni tästä harrastuksesta enemmän hyviä iloisia kokemuksia ja vieläpä niin, että nauttisin itsekin näistä hetkistä täynnä energiaa ja potentiaalia olevien supersankarien kanssa?

Siinä kysymys pohdittavaksi. 

torstai 8. kesäkuuta 2023

TO 8.6.2023 NOPEUDESTA SEKÄ LASTEN JA NUORTEN HARJOITTELUMÄÄRISTÄ YLEENSÄ

Pääperiaatteeni urheilijoiden harjoittamiseen on ollut Do No Harm -periaate eli ei tehdä vahinkoa. Toinen pitkälle fysiikkapuolen harjoittelua ohjaava filosofia on ollut ns. kuppiajattelu, jonka olen yli 10 vuotta sitten omaksunut Mike Boyle nimiseltä huippuvalmentajalta. Näen fysiikassa ja liikkumistaidoissa samaan kategoriaan eli kuppiin meneviä asioita ja kun kuppi on kokemukseni mukaan täynnä, niin siihen on turha ammentaa lisää, vaan pikemminkin katsotaan seuraavaa kuppia jossa on tyhjää. On olemassa kuppia aerobiselle liikunnalle (helpoin täyttää), voimaharjoittelulle, kudosharjoittelulle, nopeusharjoittelulle, hypyille, heitoille, tasapainolle, liikkuvuudelle ym. listaa voisi jatkaa pidemmällekin. Tähän kuppiajatteluun liittyy oleellisesti Suomen valmennuskoulutusten korostamat eri ikäluokkien herkkyyskaudet, joista tässä kirjoituksessa pohdin kahta mielestäni tärkeintä, nopeutta ja harjoittelumääriä. 

Emeritusprofessori Antti Merolla on painavaa sanomaa, kuten ohessa suorat lainaukset artikkelista 5.5.2020: 

Herkkyyskaudet, urheiluseura ja harjoittelu

Taidon ja nopeuden herkkyyskaudet ovat keskimäärin ikävuosina 7-13 (Ford ym. 2011, Mero ym. 2016). Juoksunopeuden suhteen askeltiheyden herkkyyskausi on 10. ikävuoden ympärillä ja askelpituuden sitä myöhemmin. Nämä huomioon ottaen nousee esiin kysymys, miten lapsen urheiluharjoittelu/taidon harjoittelu toteutuu vanhempien, urheiluseuran ja koulun toimesta.

Lasten ja nuorten harjoittelussa on vaatimustasoa nostettava nykyisestä monta vuosikymmentä vanhasta käytänteestä, joka on ollut 1-2 johdettua harjoituskertaa viikossa. Uusi tavoite ikävaiheessa 7-13 -vuotiaat pitää olla 2-5 harjoituskertaa yleisurheilua viikossa nousujohteisesti kokeneiden ja koulutettujen valmentajien johdolla. Näin saadaan lajitaidot ja nopeus kehitettyä eri lajien vaatimusten mukaisiksi.

https://www.yleisurheilu.fi/uutinen/mero-perusjuoksunopeuden-merkitys-huippuyleisurheilussma/


Sitten katsotaan mitä Suomen seuratuimman lajin jääkiekon osalta sanotaan lapsuuden harjoittelun merkityksestä Ylen 5.6.2023 julkaiseman artikkelin pohjalta. Ohessa Antti Pennasen sanomaa.  

Pennasen mukaan lajista riippumatta olisi hyvä, että lapsuus- ja nuoruusvaiheessa tulisi liikuntaa 20 tuntia viikossa mahdollisimman monipuolisesti. Pennanen katsoo aihetta rakenteiden tasolta. Hän on huolissaan, kuinka Suomessa luotetaan liikaa seuratoimintaan. Maailman huipulle ei ole kuitenkaan mitään mahdollisuutta nousta pelkästään seuratoiminnalla, Pennanen toteaa.

Pennanen karsastaa myös kovaa kiirettä suomalaisessa urheilussa. Hänen mielestään ennen 16:tta ikävuotta pitäisi olla lasten ja nuorten kilpaurheilua sekä harrasteurheilua. Sen jälkeen alkaa huippu-urheiluvaihe.

Norjan hiihtäjät eivät ole vielä niin ylivoimaisia 18-vuotiaina Pohjoismaiden mestaruuskisoissa. Kun he ovat kaksikymppisiä, he alkavat putsata kaiken. Norjassa yritetään hillitä huippu-urheiluvaiheen tuloa liian aikaisin. Valtakunnallisia kisoja ei ole vasta kuin 14-vuotiaana, Pennanen sanoo.

Pennanen muistuttaa, että lapsitähti on tuskin aikuisena myös supertähti. On hyvin epätodennäköistä, että on 13-vuotiaana maailmanhuippu ja aikuisena maailmanhuippu. Molempia on äärimmäisen vaikea saavuttaa. Norjassa on tehty valinta, että halutaan olla aikuisena maailmanhuippuja. Tämä on tutkittu juttu myös Nobel-voittajilla ja muusikoilla, Pennanen korostaa.

https://yle.fi/a/74-20032309


Seuraavaksi ote Kalajoen huippujuoksija Samuli Sinkkosen mietteistä tämän kanssa käydyistä keskusteluista. Ei lapsena mene rikki kovista harjoituksista, keho kestää kyllä liikkumista ja kovaa treenaamista. Lapsuudessa tehdään pohjat urheilu-uralle. Urheilemisen ja liikkumisen on oltava monipuolista. 

Palatakseni takaisin kuppiajatteluun niin milloin sitten yleisellä tasolla liikutaan (harjoittelusta puhumattakaan) tarpeeksi, että kuppi täyttyy? Lienee itsestään selvää, että liikunnan on oltava päivittäistä. Määrällisesti hyvänä voidaan pitää viikossa 20 tuntia tai miksi ei 25 tuntia. Monipuolisuuden periaate rajoittaa hieman liian yksipuolista harrastamista ja esimerkiksi Ruotsin jääkiekkoliitto edellyttää kaikkien kiekkoilijoiksi haluavien harrastavan vähintään 2 lajia 15-vuotiaaksi asti. 

Kysyin muutamalta poikani seurajoukkuekaverilta, että koska viimeksi ovat juosseet jalkapallotreeneissä täysillä niin vastaus hätkähdytti, eivät muistaneet juosseensa täysillä. Mistä on kyse kun jalkapallossa käsittääkseni juoksunopeus on lajitaitojen ohella aika suuressa merkityksessä lajissa menestymiseen? Onko kyse tietämättömyydestä, liiallisesta varovaisuudesta, ajanpuutteesta vai ylipäätään lasten harjoittamisen osaamattomuudesta seuratasolla? Viimeksi mainitun voin kyllä allekirjoittaa erään toisen lajin paikallisen seurajohdon ansioluettelosta. Jos jonkin seuran johdossa ei ole urheilutaustan omaavia, ei valmennuskokemusta eikä opetusalan koulutusta niin miten voi olettaa, että tällainen seura voisi linjata asioita urheilumenestyksen näkökulmasta? 

Moniko valmentaja sanoo harjoittavansa urheilijoiden nopeutta? Villi veikkaus, että lähes jokainen jossain määrin pitää nopeutta tärkeänä (fyysisen lisäksi myös ratkaisukyky ja havainnointi) ja myös sanoo sitä valmentavansa. Moniko oikeasti valmentaa nopeutta, sen pystyy selvittämään aika helposti sillä kun kysyy moniko valmentaja mittaa tätä ominaisuutta? Todellisuudessa moni kuvittelee valmentavansa nopeutta mutta ei todellisuudessa edes tiedä kuka on oman joukkueensa nopein pelaaja. Tässä kohtaa lienee paikallaan määritellä jotain nopeutta, joka tällä kertaa otetaan Liikuntatieteellisen seuran julkaisusta nro 174 eli kirjasta Fyysisen kunnon mittaaminen - käsi- ja oppikirja kuntotestaajille (2018). 

Antti Meron mukaan (esimerkiksi juoksun) maksimaalinen vakionopeus mitataan perustestillä, jota voidaan soveltaa kaikille lajiryhmille. Juoksuaika mitataan 20 metrin tai 30 metrin matkalta ns. lentävällä lähdöllä (20-30 metrin kiihdytys). Maksumaalisia liikkumisnopeuksia voidaan tulkita ja viitearvojen perusteella arvioida perusliikkumisnopeuden tasoja. Nopeuden herkkyyskausi on 10.ikävuoden molemmin puolin. SIKSI NOPEUDEN HARJOITTAMINEN JA SEN TESTAAMINEN OVAT TÄRKEITÄ NIMENOMAAN NUORILLA. 

Otanta 7-16 -vuotiaiden juoksunopeuksien viitearvoista (20 metriä lentävällä lähdöllä) kirjan taulukosta. Poikien ikävaiheen 9 erinomaisen tason viitearvo on 3.10, hyvän 3.30, keskinkertaisen 3.70, ja heikon yli 3.70. Lisätietoja voi tulla kyselemään allekirjoittaneelta, vaikka pitäisin kyllä ihmeenä, jos joku tulisi tästäkään kirjoituksesta keskustelemaan. 

Jos nopeus on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista niin miksi sitä ei sitten harjoiteta kuten olettaisi? Saavatko lapset ylipäätään riittävästi monipuolista liikuntaa, jotta syntyisi pohja kenties kilpaurheiluvaiheen (15-vuotta eteenpäin) menestymismahdollisuuksille? Voiko olla vielä joku lajivalmentaja sitä mieltä, että vain yhteen lajiin on syytä panostaa nuoruudessa? 

Seurayhteistyön, vanhempien ja koulujen tulisi kyetä tarjoamaan sellaista liikuntakulttuuria, jossa viikossa tulisi urheilua vähintään 20 tuntia, tosin viime kädessä tämä taitaa jäädä meidän vanhempien vastuulle huolehtia lastemme liikuttamisesta. Nopeuden suhteen seurojen tulisi ymmärtää asioiden testaamisen merkitys myös muun kuin aerobisen kunnon osalta (mieluummin nopea huonokuntoinen pelaaja kuin hyväkuntoinen hidas pelaaja). Kyllä Cooperin-testille on paikkansa mutta eikö ennen tätä olisi syytä huolehtia juoksunopeuden mittaamisesta?

Omien lasten myötä myös valmentamisen syvyys ja ymmärrys kasvaa, joten se, että sieltä rivistä ajatuksia tuodaan esille ei tarkoita toisten valmentajien vähättelyä vaan aitoa välittämistä lasten tulevaisuudesta ja irtaantumisesta joukkohypnoosista, jonka perusteella luulemme ja oletamme asioita toisiksi kuin ne tutkitusti (tai mitatusti) ovatkaan. 


tiistai 16. toukokuuta 2023

TI 16.5.2023 Mitä jokaisen vanhemman tulisi ymmärtää lasten urheiluvalmennuksesta

Do no harm -periaate, eli älä tee vahinkoa. Ei pilata lapsia teettämällä asioita, joita joskus muinoin on teetetty tai kuultu jonkun teettäneen. Tämä periaate pitäisi olla ohjenuorana oikeastaan kaikkeen urheiluun liittyvässä valmennuksessa niin henkisessä kuin fyysisessä. 

Long term athletic development (LTAD) eli pitkän tähtäimen urheilullisuuden kehittäminen. Toimii lapsesta ikäihmiseen ja urheilusta liikunnallisuuteen. Vältetään liian aikaista erikoistumista yhteen lajiin tai sellaista lasten harjoittamista, jossa jokin osa-alue nousee selkeästi ylitse muiden. 

Lasten ominaisuudet kehittyvät omaa tahtiaan ja aivan kuten viljan kasvaminen ja kypsyminen sitä ei voi nopeuttaa mutta sadon voi pilata. Aikuisille ja alkeet urheiluvalmennuksesta oppineille saattaa olla vaikea hyväksyä sellaista asiaa, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa oppia liikkumaan (tai liikkeitä). Ottamalla oppia maailman parhailta, saattaa äkkiä saada kuvitelman, että he tekevät asioita aina samalla tavalla vaikka näin ei todellakaan ole. Et voi astua samaan virtaavaan veteen kahdesti. Rafael Nadal (tennistähti) on maininnut, että hänen jokainen lyöntinsä on joka kerta erilainen vaikka tavoiteltava tulos onkin aika usein samankaltainen. Monipuolisuus ja kyky oppia jatkuvasti uutta kantavat pitkälle. 

Jos et usko selvällä Suomen kielellä niin asiaan voi perehtyä vaikkapa Arizonan yliopiston professorin Rob Grayn erinomaisesta kirjasta How We Learn to Move. https://www.amazon.com/How-We-Learn-Move-Revolution/dp/B09KDSQD9Q

Toinen erinomainen lähde on myös yliopistoprofessori, jota Sebastian Vettelin fysiikkakoutsi Janne Kontsas allekirjoittaneelle suositteli, eli tohtori Dan Cleather ja tämän kirjat. Tutustumisen voi aloittaa vaikka kirjasta The Little Black Book of Training Wisdom. https://www.amazon.com/Little-Black-Book-Training-Wisdom/dp/1724825801 Kirjassa alkusanat suosimaltani valmentajalta Dan Johnilta, jonka nelikenttään palaamme vielä. 

Jokainen ala vaatii oppimista, koulutusta, kokemusta ja tekemistä ja näistä syntyy (joskus haluttuakin) tulosta. Valitettavasti vallantavoittelijat ja usein valtaapitävät eivät kuitenkaan ole niitä parhaimpia osaajia valmennuksen alalla vaikka haluavat jokaisen alan mestareina esiintyä. Etenkin urheiluseuroihin on usein pesiytynyt valtaapitävien klikkejä (ryhmittymiä), jotka rikkovat tuota lasten urheilun tärkeintä sääntöä ymmärtämättä mistä ja milloin syntyy vahinkoa. Vanhemmilla on valitettavan usein vain huonoja mahdollisuuksia kaivaa tietoa siitä missä seurassa on laadukasta valmennusta tai sitten paikkakunnalla ei ole kuin yksi ainoa seura, jonkin lajin harrastamiseen. 

Se, että seuroissa yleisellä organisaatiotasolla tiedettäisiin lasten valmennuksesta on myytti. Samoin on myytti se, että lajiliitoissa olisi paras tietämys siitä mitä ja miten asioita pitäisi tehdä. Myyttinä voidaan pitää sitäkin, että liikunnanopettajat olisivat automaattisesti hyviä lajivalmentajia. Myyttinä on myös tittelin myötä tullut osaaminen, kuten on joskus laita valmennuspäällikön tehtäviä hoitavien osalta. 

Seuroista löytyy kyllä osaavia ja ymmärtäviä valmentajia mutta usein on hyvästä tuurista kiinni, että sellainen sattuu oman lapsen kohdalle. Hyväkään valmentaja ei voi paikata seurajohdon järjettömyyksiä pitkällä tähtäimellä vai mitä ajattelette vaikkapa siitä, että joissakin seuroissa lapset pakotetaan heidän kehityksestään riippumatta harjoittelemaan tai pelaamaan vain oman ikäistensä kanssa. Myös seurajohdon välinpitämättömyys lasten tulevaisuudesta saattaa aiheuttaa sen, ettei lajiin löydy riittävästi harrastajia, jotta lasten myöhemmin syntyvälle intohimolle (lajivalinnalle n.15-vuotiaana) olisi mahdollisuuksia kehittyä huippuunsa. 

Lajiliitoissa on samalla tavalla valtaa pitävien klikkejä mutta toisaalta myös osaamista joukossa. Tämä osaaminen pitää vanhempien osata suodattaa, jos sellainen onni potkaisee, että pääsee tekemään valintoja millaista valmennusta lapsilleen haluaa. Liitoista löytyy samankaltaisia järjettömyyksiä kuten seuroistakin, joten tarkistuslistat ja ymmärrys perusteista on oltava riittävällä tavalla. Tarkistuslistoihin palataan myös myöhemmin. 

Liikunnanopettajilla on osaamista juurikin liikunnan opettamisesta ja heistä usein kehittyy myös huippuja lajivalmentajia. Tärkeimpänä liikunnanopen osaamisena pitäisin ymmärrystä pitkän tähtäimen ja monipuolisen urheilullisuuden kehittämisessä. Lajitaitojen ja vaatimusten suhteen laittaisin jokaisen liikunnanopettajan seuraamaan alan kehitystä tai ainakin pudottautumaan siitä kaikkivoipaisuuden ajattelusta, että he osaavat jo kaiken tarvittavan. Viktor Kraatzin sanoin, on kolmenlaisia oppijoita, niitä jotka tekevät kuten sanotaan, niitä jotka tekevät ja haluavat oppia asiasta kaiken mahdollisen ja niitä, jotka ovat jo tehneet kaiken. Viimeksi mainituille ei yhdellä maailman parhaalla luisteluvalmentajalla ole mitään annettavaa. Sama pätee liikunnanopettajiin, yleisesti hyvät opit voivat harhautua sivuraiteella, jos ei sitä mitä tehdään tarkastella välillä kriittisesti tai ainakaan pystytä perustelemaan. 

Valmennuspäälliköinä toimii koulutettuja valmentajia, välillä lajia harrastaneita (valmentajana) aloittelijoita. Titteli ei takaa sitä, että taustalta löytyisi edes alan koulutusta saati kokemusta. 

Mitä tulee itseoppineisiin "valmentajiin" tai liikunta-alalla työskenteleviin niin sanottuihin ammattilaisiin. Alalta löytyy hyviä, huonoja ja lisäksi huijareita. Joskus lajissa meritoitunut ja menestynyt osaaja on todella hyvä valmentaja ja toisinaan parempia löytyy vaikka juuri alkeiskurssin käyneistä toisista vanhemmista. Tarvitaan jotain millä erottaa hyvä valmentaja vääristä valinnoista, jokin tarkistuslista. 

Jos pitäisi valita kenen valmennukseen laittaisin oman lapseni niin tarkistuslistalla olisivat ainakin seuraavat kohdat. 

- Löytyykö valmennuskoulutusta ja jos niin mitä?
- Onko kokemusta valmentamisesta ja kuinka pitkältä ajalta?
- Millaisia tuloksia valmennettavilta löytyy?
- Minkä ikäisten kanssa on toiminut valmentajana?
- Onko suosittelijoita?
- Kuka on toiminut valmentajan mentorina?
- Millainen on henkilön koeteltu kansalaiskunto, eli onko syyllistynyt rikoksiin tai häiriöihin?
- Mikä on valmentajan oma urheilutausta?
- Mitä mittareita käyttää valmennuksessa, eli millä mittaa valmennettaviensa kehittymistä?
- Osaako valmentaja erottaa lajivaatimukset pitkän tähtäimen urheilijan kehittämisestä?
- Onko kokemusta ja osaako toimia yhteistyössä eri valmentajien kanssa?

Edellä mainituilla kohdilla pääsisi jo pitkälle valmentajavalinnoissa, jotka saattavat olla lasten kehittymisen ja urheilijaksi kasvamisen suhteen kriittisiä asioita. Valitettavan usein seuroihin valittavista valmentajista ei juurikaan edellä mainittuja asioita selvitetä tai seurajohdon ymmärrys ei riitä niin pitkälle, että niihin kiinnitettäisiin huomioita. Toisaalta valmentajia ei useinkaan löydy riittävästi, että pääsisi valitsemaan joukosta sopivimpia vaan on tyydyttävä siihen mitä löytyy. 

Onneksi tai harmiksi lajivalmennus on usein viikkotasolla niin pienessä roolissa, ettei huonokaan valmentaja pysty pilaamaan intohimoista ja lahjakkaasti motivoitunutta urheilijanalkua. Toisaalta huippuvalmentajan vaikutus muutaman viikkoharjoituksen muodossa ei välttämättä pelasta kotona vallitsevalta liikkumattomuuskulttuurilta. Kokonaisuus ratkaisee. Pidän erityisesti Michael Boyle (Boston) valmennusajattelusta, jossa asioita tarkastellaan tarkistuslistan ohella eräänlaisena "kuppi-ajatteluna". 

Seuroissa ammattilaisena esiintyvät valmentajat usein painottavat yleisenä jargonina, kuinka he pitävät tärkeänä urheilijoiden kestävyyden, nopeuden, taidon tai vaikka voiman kehittämistä. Valitettavan usein mittareita näiden ominaisuuksien mittaamiseen ei tuoda julki (tai niitä ei edes ole) ja kehittyminen onkin suurta illuusiota, jossa painotetaan kovaa treenaamista tai taidon kehittämistä. Mitä kovaa treenaaminen on tai mitä on taito, katsotaan niitäkin myöhemmin. Boylen esimerkin tavoin voidaan kuitenkin päästä vähän laadukkaampaan kokonaisuuteen ajattelemalla asioita useina eri kuppeina, jotka täyttyvät kustakin tekemisestä. On kuppi kestävyydelle, joka usein sotketaan pelkästään aerobiseksi harjoitteluksi, on kuppi voimalle (tätäkin on monenlaista), kuppi nopeudelle, kuppi taidolle, kuppi levolle, kuppi liikkuvuudelle, kuppi hypyille jne. 

Kun liikunnanopettajat ja valistuneet valmentajat osaavat huolehtia pitkän tähtäimen urheilullisuuden kehittämisestä (LTAD)  niin voidaan sukeltaa eri urheilulajien maailmaan. Lajivaatimukset määrittävät niitä ominaisuuksia mitä kultakin lajia harrastavalta vaaditaan siinä menestymiseen. Huomioon on otettava menestyminen, että sekin pitää nähdä pitkällä tähtäimellä, eikä menestymisestä voida puhua kovin usein alle 18-vuotiaiden osalta saati alle 15-vuotiaiden kohdalla. Erikoistumisen ajasta voidaan puhua 15 ikävuoden jälkeen ja siihen mennessä useimmissa lajivaatimuksissa painotetaan monipuolista harrastuspohjaa. Lajivaatimuksia voidaan tarkastella aiemmin mainitsemani Dan Johnin nelikentän (Quadrants) avulla. 



Nelikentän mukaan sarake 1 lajivaatimuksia on useita mutta ne ovat vaativuustasoltaan matalia. Ykkösen sarake sopii lapsille ja vaikkapa hetkeksi loukkaantumisesta toipuville kilpaurheilijoille. Kakkosen sarakkeesta löytyy useita lajivaatimuksia kovilla vaativuustasoilla. Tähän sarakkeeseen kuuluu lajeja, joissa taklauksia (jääkiekko, jenkkifutis) sekä tietyt ammatit, kuten armeijan tai poliisin erikoisjoukot.  Kolmosen sarakkeessa lajivaatimuksia on vain muutamia matalalla vaativuustasolle, tämä taso sopii suurimmalle osalle liikkujista sekä useisiin lajeihin. Nelosen kategoria pitää sisällään muutaman ominaisuuden kovalla vaativuustasolla. Tähän sopivia lajeja ovat mm. voimanosto, painonnosto, 100 metrin pikajuoksu tai vaikka keihäänheitto. 

Liian usein näkee valittavan valmennusmetodeja väärästä kategoriasta tai väärään aikaan. Lasten urheiluvalmennuksen tulee painottua mahdollisimman pitkään useisiin ominaisuuksiin matalalla vaativuustasolla (do no harm). Seuraavaan vaiheeseen tulee huomioida tarkemmin lajivaatimuksia, eli jos laji kuuluu vaikkapa kolmosen sarakkeeseen (esim. jääkiekko), niin onko syytä tässä vaiheessa treenata enää kuten on treenattu yleisurheilussa tai painonnostossa, jotka kuuluvat lajeihin, joissa painotetaan vain muutamaa ominaisuutta äärimmilleen vietyinä?

Tarkastellaan esimerkkinä vaikka mainittua jääkiekkoa (yli 15-vuotiaat). Jääkiekossa tarvitaan useita ominaisuuksia kovilla vaativuustasoilla. Laji on itsessään anaerobista energiantuottoa vaativa nopeuslaji, jossa suorituksen kestot ovat alle minuutin mittaisia, eli kiihdytyksiä jäällä ja sitten parin minuutin istumista vaihtoaitiossa. Lajivaatimusten mukaisesti pelaajan olisi lisäksi kyettävä ottamaan vastaan taklauksia sekä huomioimaan muita pelaajia. Luistelu eroaa biomekaniikaltaan juoksemisesta (ensimmäisen 10 metrin jälkeen) ja jääkiekossa luisteluun liittyy suunnanmuutoksia (sivuttaisliikkeitä) sekä mailankäsittelyä. Nopeat luistelijat pärjäävät usein paremmin kuin vaikkapa aerobisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa olevat. 

Minkä ihmeen takia kiekkoseuroissa vielä testataan puolen tunnin juoksua, Cooperin testiä (12 min) tai ylipäätään painotetaan matalasykkeisiä aerobisia hölkkälenkkejä? Yksi vastaus lienee siinä, että kouluissa testataan näitä testejä ja yleinen harhakäsitys on sellainen, että jos kiekkoilija ei pärjää on sillä liian huono kunto. 

Harjoittelun tarkoitus on valmistella urheilijaa lajissa vaadittaviin vaatimuksiin. Harjoittelun tarkoitus on kehittää urheilijaa, josta voidaan eriyttää valmentajan tehtävä (englanniksi coach = kärry), joka on viedä urheilija paikasta A paikkaan B. Vielä rautalangasta väännettynä, valmentajan tehtävä on kehittää urheilijaa lajivaatimusten edellyttämällä tavalla, mitata, treenata mitata ym. Jos mittarit on päin P:tä niin kuin useimmiten on havaittavissa niin silloin tehdään urheilijalle vahinkoa. 

Toivottavasti tekstini avaa tarkastelemaan valmentamista yleisesti vähän kriittisemmin ja seuraavan kerran kun eteenne tuodaan vaikka lasten jääkiekkovalmentajan laatima kesäharjoitusohjelma, osaatte katsoa mihin laariin siellä treenistä ammennetaan. Teetetäänkö lapsille liian kovien vaatimusten treenejä vai monipuolisesti ja tasolle sopivasti. Täyttääkö ohjelma aerobisen harjoittelun kupin, liikkuvuuden, tasapainon harjoittamisen, onko siellä nopeutta kehittävää harjoitetta, tehdäänkö sellaisia hyppyjä, jotka sopivat urheilijan kehitysvaiheeseen, onko havainnointikykyä kehittävää tekemistä, kehittyykö voima oikeisiin liikkeisiin, löytyykö ongelmanratkaisukykyä, tehdäänkö heittoja, onko kamppailua ym. Ennen kaikkea tehdäänkö jotain liikaa, jonkun tärkeämmän ominaisuuden sijaan?

Liian usein vastaan tulee ohjelmia, joissa halutaan kehittää aerobista kuntoa, vaikka laji on anaerobinen, voimaharjoittelu on haettu ohjelmaan painonnostosta tai crossfitistä (myös eri lajit), tai sitten treenataan yleisurheilua kehittävillä metodeilla. Testit ovat koulumaailmasta ja niissä testataan juoksua vaikka laji tapahtuu jäällä, ohjelmassa ei tehdä lainkaan sivuliikkeitä, vaikka se on oleellinen osa lajia. Yleisesti ottaen se mitä mitataan, siinä myös kehitytään. Kiekkoilijaa tuskin auttaa se, että Cooperin testin tulos paranee taikka puolessa tunnissa juoksee pidemmälle. 

Niin ja mitä se kovaa harjoitteleminen onkaan? Se on suhteellista ja se riippuu niin lajista kuin urheilijasta. Kovaa treeniä ei välttämättä ole oksennuksen maku suussa ravaaminen vaan sitä voi olla vaikka 15 minuutin palautuksilla tehtävät pari hyppyä. Lajivaatimukset antavat suuntaa ja oikein valitut mittarit yhdessä urheilijan huomioimisen kanssa mahdollistavat myös ajoittain tapahtuvan kovaa treenaamisen. 

Mitä sitten on taito? Jalkapallon näkökulmasta (Sarajärvi 2021) taidosta puhutaan mm. seuraavasti. Taito on pelaajan tai joukkueen kykyä tehdä pelitilanteen mukaisia voittavia ratkaisua. Taidokkaat suoritukset ovat vuorovaikutuksellisia ja tapahtuvat aina suhteessa ympäristöön sekä toiminnan tavoitteeseen ja niitä voidaan myös kuvata pelitekoina kuten prässääminen, riistäminen tai purkaminen jne. Taidosta keskustelua lisää sivustolta Taidon kultivointi: https://www.youtube.com/watch?v=Pt5yHGe6J6g&t=3s

Voiko esimerkiksi joukkuelajeissa jääkiekko, jalkapallo, salibandy taitoa olla ilman vuorovaikutusta toisiin pelaajiin nähden?

maanantai 9. tammikuuta 2023

Ma 9.1.2023 Ajattelun ajattelun ajattelusta ja jotain vuorovaikutuksestakin

Grandmaster Esa Saarinen mainitsee Sokrateksen halunneen olla tavallaan enemmän kätilö kuin synnyttäjä, eli olla olemassa palvelemassa ja auttamassa, pitäen keskipisteessä ne ajatukset mitä synnyttäjä synnyttää, ei niinkään omiaan. 

”Entä jos suurta onkin olla kuningatarkätilö ja polttopisteessä ajatukset, mitä synnyttäjä synnyttää. Sokraattinen filosofi ei itse välttämättä kirjoita mitään, ei pyri luomaan teoriaa, ajatusrakennelmaa tai järjestelmää. Ei ponnistele kiteyttääkseen ajatuksiaan esitettäväksi toisten ihailtavaksi tai analyysin kohteeksi. Ei hae opettajan, tietäjän, oppineen, gurun tai johtajan asemaa. Hän palvelee ja auttaa.” (Saarinen, 2022, 116) 

Nevadan osavaltiossa aavikolla järjestettävä Burning Man -festivaali https://burningman.org/about/10-principles/ nostaa esiin ihmisestä syviä tuntemuksia, jopa Flow-tilan kaltaisia hetkiä. Linkin 10 periaatetta pyrkivät kuvastamaan sitä kulttuuria, mitä tapahtumaan on synnytetty. 

Flow-tilaa voidaan myös kuvata tai pikemminkin kysyä itseltään, olenko kokenut sellaista lyhenteen STER-kautta. Lyhenne tulee Steven Kotlerin tutkimuksesta, jota käsitellään Kotlerin ja Jamie Whealin kirjassa Stealing Fire: How Silicon Valley, the Navy SEALs, Maverick Scientists Are Revolutionizing the Way We Live and Work. https://www.amazon.com/Stealing-Fire-Maverick-Scientists-Revolutionizing/dp/0062429655

STER tulee sanoista, Selflessness (epäitsekkyys), Timelessness (ajattomuus), Effortlessness (vaivattomuus) ja Richness (rikkaus tai runsaus). Jonkun hyvän tai huikean kokemuksen jälkeen tätä voidaan tutkiskella tai reflektoida ja huomata, että olemmekin saavuttaneet mielen suorituskyvyn kannalta jonkin tason Flowta. Aivan kuten Sokrates, siinä ei lopulta ollutkaan kyse meistä itsestämme vaan enemmän jostain muista. 

Jaksaa tasaisin väliajoin hämmästyttää miten lasten liikuntaharrastuksiin liittyen löytyy ihmisiltä energiaa olla eripuraisia vaikka tekemisen pohjimmainen syvätarkoitus on olla antamassa lapsille hyviä kokemuksia tai mahdollistamassa niitä kulttuurin taustavaikuttajina. Hyvät kokemukset liittyvät oleellisesti vuorovaikutukseen, epäitsekkyyteen, eli antamiseen. Vuorovaikutus on se pullonkaula, johon juuttuu hyvätkin teot, jos ei niitä osata nähdä arkikiireiden takaa. Hyvä vertaus kuvaamaan elämän kiireitä on se, että on niin kauhean kova kiire soutaa, ettei muisteta käynnistää perämoottoria. 

Kreikkalaisen mytologian titaanin Prometheuksen sanotaan luoneen ihmiset ja varastaneen heille jumalilta tulen. Symboleista liekkimaljan sanotaan kuvaavan tätä Prometheuksen tulta. Stealing Fire -kirjassa ollaan Flow-tilan lisäksi liikkeellä siinä miten olemme saavuttaneet kyvyn varastaa "tuli" eri instituutioiden taustalta löytyneistä "mekanismeista", joilla ihmiset saadaan hurmokseen tai vaikka ekstaasiin. On olemassa vaihtoehtoja nähdä laatikon ulkopuolelle, muitakin kuin vuosien meditaatiot luostarissa tai hengenvaaralliset extreme-urheilulajit, joissa rajan ylityksen jälkeen ei paluuta enää olekaan. 

Miksi siis hämmästelen tai puutun johonkin blogissa tasaisin väliajoin ilmenevään seuratoimintaan? Ehkä juuri siksi, että eniten koen kaipaavani hyvää vuorovaikutusta, toisille antamista, aitoa välittämistä, jostain muusta kuin itsestä (joku saattaisi viimeksi mainittua kuvata sanalla rakkaus). Kun on kerran nähnyt on vaikea olla näkemättä. Sosialistinen järjestelmä saattaa hämätä kauniilla julkilausumillaan, puhutaan yhteisöllisyydestä, tasa-arvosta, avoimuudesta jne. Kuitenkin, jos taustalla olevat todelliset tarkoitusperät eivät perustukaan toisille antamiseen vaan enemmänkin haluun näyttää omaa valtaansa, tuoda itseään julki, saada sitä, mistä kokee vuosia jääneen paitsi, niin kyse ei mielestäni voi olla yhteisöllisyydestä, johon epäitsekkyys oleellisesti liittyy. 

Tasa-arvo, tuo yleismaailmallinen hienous onkin yhtä lailla teatteria kuin totta. Ihmisiä ei voi näennäisesti tasapäistää kuten totalitaarisessa diktatuurissa, jossa jokainen on yhtä halpaa lihaa tyrannian silmissä kuin kuka tahansa muukin. Tasa-arvoa ei voi olla omavaltaisesta asemasta julistetut määräykset tasa-arvon nimissä tai se, että keisari(t) päättävät alkaa verottamaan ihmisiä "tasa-arvoisesti". Tasa-arvon määrittämiseen en tässä lähde vaan vertaan sitä hyvän määrittämiseen. Jos et tiedä mitä on hyvyys niin katso sen vastakohtaa pahuutta ja mene päinvastaiseen suuntaan. Pahan esimerkkejä on maailma pullollaan ja ne valitettavasti puhuttelevat meitä enemmän kuin esimerkit hyvästä. Tasa-arvon nimissä ratsastelun taustalta paljastuneita toiminnan todellisia syitä löytyy ikävä kyllä liian usein seuratoiminnastakin, kuten ahneutta, etuoikeusajattelua (ei koske johtoporrasta ym.) ja vallanhimoa. 

Puutteet vuorovaikutuksessa herättävät epäilyksen myös syvissä moraaliperiaatteissamme. Onko käsi jota kättelet oikeasti ilman aseita ja onko sanoilla riittävän laaja moraaliperusta. Viimeksi mainittua on tutkinut professori Jonathan Haidt kirjassaan the Righteous Mind. Entisenä liberaalina (suom. vasemmistoa) Haidt joutui muuttamaan katsantokantaansa konservatiivisuuden suuntaan, koska näiden moraalin perusteet eivät olleet niin vajavaisia kuin vasemmistolla. https://www.amazon.com/Righteous-Mind-Divided-Politics-Religion/dp/0307455777 

Entäpä sitten avoimuus? Avoimuus toimii erittäin hyvin silloin kun toiminnassa vallitsee luottamus. Avoimuus ei voi olla vuorovaikutuksen tavoin vain yksisuuntaista. Myöskään avoimuus ei saa olla taustalta pilkottavien todellisten syiden työkaluna alistaa ihmisiä tyrannialle. 

Kirjoitin hyvässä tarkoituksessa urheiluseurani joukkueen toimihenkilöille kirjelmän, jolla halusin viestittää useiden lasten vanhempien huolen yhteisöämme huolestuttavia muutoksia kohtaan. Seuratoiminnan rakenteellinen systeemi ei aukene julistettujen arvojen kautta, koska näiltä puuttuu todelliset esimerkit mitä arvoilla ihan käytännössä tarkoitetaan eivätkä kaikki seurajohtoon hakeutuneet ihmiset nauti luottamusta heidän vuorovaikutuksestaan johtuen. Tästä huolimatta ajatus oli hyväntahtoinen, eikä tarkoitus ollut lähteä moittimaan henkilöitä heidän osaamisestaan tai käsityksestämme heidän puutteistaan ym. Meissä kaikissa on enemmän hyvää kuin päälle päin näkyy, joten miksi en olisi lähestynyt joukkueeni vastuuvalmentajaa, joka myös hallituksen jäsenenä toimii. Näin kuvittelin viestin menevän seuralle mutta törmäsin kulttuurin systemaattiseen ja yleiseen muuriin. Kun toinen ei ole vastaanottavainen ja esittäjä ei osaa ilmaista itseään syntyneiden ennakkoluulojen läpi niin viesti vääristyy ja törmää jäävuoreen. 

Jos maaperä on liian saastunut niin siihen kylvetyt siemenet menevät hukkaan tai jos orastavassa kasvustossa onkin liikaa rikkaruohoja eivät haluamamme asiat pääse kasvamaan. Hyvänkin sadon jälkeen joukkoon eksynyt mätä omena mädättää vieressä olevat loistokkaatkin yksilöt. Siemenlajike on kuitenkin jalostunut ja karaistunut jo aikoja sitten ja tuottanut satoakin, miksi ei kierrättäisi sitä toiseen kasvurikkaaseen alustaan yhden paikan tyrehdytettyä sadon? Nyt on aika muokata ja ravita maaperää, valita istutettavat lajikkeet, joista katsoa yhteensopivuus siten, että valitut kukoistavat ja sopia miten kitketään rikkaruohot tai ei halutut ilmasta leijailleet sivulajikkeet pois kasvun tieltä. Valinnan jälkeen odottaa toiveikas istutusvaihe, jossa sopivassa positiivisuudessa ja auringonpaisteen lämmössä voidaan istutus aloittaa. Pian on uuden toiveikkaan kasvukauden aika mutta ilman vuorovaikutusta ei pohjoisen aavikkoa, eli tätä erämaata saada kukkimaan. 



maanantai 28. marraskuuta 2022

Voittavan kulttuurin vaikeudesta

Kun tarvitsisi vain avata silmät, eli tiedostaa asioita ja onnistua yhteisissä tavoitteissa. Miksi sitten suuntaamme tavoitteet mahdollistavasta tiedostavasta voittavasta kulttuurista ihan toisaalle? Mihin suuntaat jos tienviitassa lukee edellä mainitun lisäksi suunnat tuuriin, harhaan ja tuhoon? Edelliseen asti voitaneen suurelta osin olla helpon valinnan edessä ja vaikeus syntyykin siitä, kuka tai ketkä pitelevät tienviittoja edessäsi. Mitä suuntaa lähdet seuraamaan, siitä riippuu moni asia ja siihen miksi saatamme valita harhaanjohtajan, joka useimmiten johtaakin tuhoon, voi vaikuttaa useat tiedostamattomat asiat.

Yksi tapa tarkastella suunnannäyttäjää on kysyä itseltään kuka tai ketkä tästä hyötyvät? On myös hyvä ottaa se oma pää pois sieltä itsestään eli tarkastella asiaa vähän etäämpää, jopa historian valossa kun huomisen ennustaminen on aika vaikeaa. Omien intressien ajaminen tuhoaa usein yhteisten tavoitteiden saavuttamisen vaikka siinä ei lähtökohtaisesti ole hyvää tai pahaa kuin suhteessa siihen mitä on yhteisesti sovittu. Eli kulttuurista voi osaltaan löytyä aineksia voittavaan kulttuuriin, jolloin tarkasteluun täytyy ottaa itse kulttuurin laajuus, ketkä kuuluvat tähän kulttuuriin? 

Bill Eddy kysyy kirjassaan miksi äänestämme narsisteja tai sosiopaatteja ja miten voimme lopettaa? Yhtä lailla voisi kysyä miksi valitsemme väärän suunnannäyttäjän tai tavoitteillemme myrkyllisen johtajan? Tätä voidaan tarkastella itsetuntemuksella. Kuulutko johonkin seuraavista, oletko lojaali seuraaja (30-40%), röyhkeä vastustaja (10-20%), maltillinen, joka ärsyyntyy lojaaleista ja vastustajista (30-40%) vai silmäsi avannut vetäytyjä, joka haluaa välttää politiikkaa? Äänestäjien on tutkittu jakautuvan näihin neljään joukkoon ja tätä jakautumaa on väärien suunnannäyttäjien valitettavan helppo joskus hyödyntää. 

Oli meidän suunnannäyttäjänä myrkyllinen persoona tai vain meidän omille tavoitteille väärä johtaja niin persoonallisuudella voidaan vaikuttaa valintaamme. Suurten-konfliktien-persoonallisuudet (skp) ovat viehättyneitä suuresta huomiosta, rajoittamattomista oikeuksista ja oppivat miellyttämään suurta joukkoa ihmisiä. Meiltä saattaa jäädä huomaamatta varoitusmerkkejä näistä persoonallisuuksista vaikka tällaiset ovat usein 1) syventyneet syyttämään toisia ihmisiä, 2) heillä esiintyy kaikki-tai-ei-mitään -ajattelua, 3) hallitsemattomia ja intensiivisiä tunteita ja 4) heidän käytöksensä voi olla uhkaavaa. Valitettavasti nykyään tullakseen valituksi tarvitaan vain persoonallisuus, joka on dramaattisesti syventynyt kertomaan tarinoita ongelmista, kriiseistä, kaaoksesta ja uhkista. 

Suurten-konfliktien-persoonat voi tunnistaa kaavasta, jota voi nimittää fantasia-kriisi-triadiksi tai vaikka keksityn ongelman salaliitoksi. Kaavaan kuuluu kolme osaa. On ongelma (tai kriisi), joka uhkaa meitä kaikkia, sitten ongelman aiheuttajaksi keksitään syntipukki, paha henkilö tai ryhmä ja kolmantena tarvitaan "sankari"(skp), joka kukistaa pahan ja ratkaisee ongelman kaikki-tai-ei-mitään -ratkaisulla. Suurten-konfliktien-persoonat luovat tällaisia ongelmia tai kriisejä, jotta pääsevät valtaan. Mikäli valinnat perustuisivat osaamiseen eivät tällaiset persoonallisuudet useinkaan tulisi valituksi. 

Fantasia-kriisi-triadi toimii, joka kerta kun skp:lla on narsistisia tai sosiopaattisia taipumuksia, joilla huiputtaa isoa joukkoa ihmisiä uskomaan, että juuri hän on se sankari, joka tarvitaan ratkaisuun. Tällainen henkilö puhuu luotettavasti ja aggressiivisesti, vedoten tunteisiin, joka johtaa meitä harhaan realiteeteista. Historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä tällaisista kuten Hitler, Stalin, Mao, McCarthy, Nixon, Trump, Putin, Maduro, Duterte, Orban ja Berlusconi. 

Kaikki ihmiset eivät sivuuta varoitusmerkkejä myrkyllisistä johtajista ja tutkimusten valossa suurten-konfliktien-persoonat yltävät harvoin yli 40% äänisaaliiseen. Suuri osa ihmisistä ei tue tällaisia tapauksia johtajakseen. Kuitenkin enemmistö jakautuu, taistelee keskenään ja siten menettää vaikutusmahdollisuuksiaan. Vaikka enemmistö voisi ennustaa todelliset ongelmat, joita skp:t tulevat aiheuttamaan paljastumalla ihan toiseksi kuin fantasia-kriisin sankariksi niin he silti saattavat uskoa fantasiassa keksityn pahantekijän olemassaolon. 

Tästä pääsemme näkökulmaan joka on Jim Collinsin vuosikymmenten tutkimuksen yksi viisaus. Ensin kannattaa valita oikeat ihmiset mukaan toimintaan ja vasta sitten päättää mitä ja miten toimitaan. Jos tämä ei ole mahdollista niin silloin on hyvä palata perusasioiden äärelle. Mitkä ovat meidän yhteiset tavoitteet, miten hyvin tiedostamme todellisia asioita ja olemmeko huomioineet varoitusmerkit edessämme?

 






maanantai 31. lokakuuta 2022

1.11.2022 Reflektointia valmentamisesta ja valmennusympäristöstä Marko Malvelan kirjan inspiroimana

Sanotaan, että hyvän tarinan käsikirjoittaja ei aloittaessaan tiedä itsekään mikä on tulevan kirjoituksen loppuratkaisu. Mestari Esa Saarinen toteaakin kuinka jonkin asian käsitteellistäminen toisaalta määrittää ja tuo ilmi tämän käsitteen mutta samalla lukitsee tämän tiettyihin asetettuihin rajoihin. Säännöt ovat yksi esimerkki käsitteistä, jotka määritetään tai lukitaan sanalliseen muotoon, raameiksi, jonkin taustalla olevan hyveen aikaansaamiseksi tai sen suojelemiseksi.  Säännöt vaativat aika ajoin tarkastelua, koska aika syö niiden olemassaolon merkitystä ja toisaalta osoittaa mitä vaikutuksia niillä on todellisuudessa saatu aikaan tai mitä haittaa niillä on aiheutettu.  

Otsikon viitekehys syntyi valmentaja-opettaja Marko Malvelan kokemusten viisauksia pursuvasta teoksesta Rakkauden ja Niukkuuden Radikaali, jonka on julkaissut Sprinttitalli 2020. Malvelalle on myönnetty psykologiliiton lupa eli sertifikaatti toimia psyykkisenä valmentajana ja urheiluvalmentajana hän on toiminut mm. neljissä olympialaisissa. Reflektointini ei kohdistu Malvelan teokseen vaan se toimii kuvitteellisina apuraameina, jossa tarkastelen valmennusta ja siihen liittyvän toiminnan kenttää omiin kokemuksiini pohjautuen intuitiivisesti tai toisin sanoen mitä nyt päähän pälkähtää tällä kertaa. Muutama vuosi sitten sain mahdollisuuden osallistua Malvelan opetukseen Jyväskylän yliopiston liikuntapsykologian opintojen yhteydessä ja voin sanoa, että vieläkin tämän opetuksesta on mitä ammentaa, puhumattakaan kirjasta mitä ajatusten liikettä se saa aikaan. Kirja on todella laaja ja toistan, että tarkasteluni ei anna kirjalle ansaitsemaansa arvoa vaan tulen hyvin todennäköisesti palaamaan kirjan antiin myös myöhemmin. 

Ihminen tekee jatkuvasti valintoja ja yksi valinta lienee syytä avata, miksi kirjoittelen tänne sivustolle? Olisiko näille asioille olemassa jokin toinen foorumi ja näin ollen ehkä parempi yleisö tai kenties tekstillä, jokin vaikutusmahdollisuus pyrkimyksissä kehittää valmennustoimintaa taikka -ympäristöä? Kärjistäen voisi sanoa olevan kaksi tapaa tuoda asioitaan esille, taistella poterostaan käsin toisten ryhmittymien väitteitä ja ideologioita vastaan tai sitten pyrkiä menemään samaan pöytään vastakohtaisesti ajattelevien kanssa pyrkien jonkinlaiseen yhteiseen kompromissiin taikka yhteistyöhön. Jälkimmäinen tapa lienee jossain tapauksissa olevan hedelmällisempi kun tehdään yhteistyötä vaikka ollaankin eri mieltä mutta toisaalta joskus yhteistyön pöydässä ei yksinkertaisesti ole tilaa uudenlaisille ajatuksille vaan siellä on tärkeämpää säilyttää status quo eli valtaan päässeiden valtaa haluavien asema. 

Tiedän kirjoittavani toisaalta paitsiosta mutta myös useiden kokeneiden virtuoosien suulla, jotka näitä samoja asioita ovat pohtineet hyvinkin pitkään, itseäni paljon pidempään. Joskus on valittava puolensa ja silloin voi valinta tarkoittaa vaikka sitä, että ei hyväksy vallitsevaa käytäntöä tai seurakulttuuria. Jos kulttuuri ei mahdollista tulemista kuulluksi, nähdyksi tai ymmärretyksi niin sen on muututtava. On vain ajan kysymys kunnes tällaiseen kyllästyneet ihmiset lähtevät toisaalle tai sitten löytävät riittävän joukon muutosvoimaa ja päätyvät heittämään vallitsevan kulttuurin vanginvartijat omien ennakkoluulojensa kanssa mäkeen ihan toisaalle. Valta vaihtuu kevyessä yhteistyössä tai sitten vallankeikauksissa mutta kuten Machiavelli aikanaan keskiajalla todisti, ruhtinaita tulee ja ruhtinaita menee. 

Tunne itsesi ja omat arvosi on hyvä lähtökohta tarkastella sitä, missä omat rajat menee minkäkin asian sietämisessä. Oma sietokyky ei jaksa ymmärtää machiavellismiä lasten harrastamiseen ja myöhemmin kilpaurheiluun liittyvässä ympäristössä. Toisaalta ei käy kateeksi urheiluseurojen hallitustyötä tekeviä, jotka saavat maistaa ruhtinaiden pyrkimyksiä vuosi toisensa jälkeen kun aina tulee uutta henkilöä pyrkimään käyttämään sitä ylintä valtaa, esittämään mitä huimapäisempiä tulevaisuuden visioita ja lupauksia tai sitten vain olemaan tekemättä yhtään mitään asioiden eteen. 

Tulen myöhemmin käsittelemään valmentajan perusominaisuuksien kivijalkaa niin en tähän lähde asiaa vielä avaamaan muilta osin kuin, että valmentajat ovat urheiluseuroissa erittäin arvokkaita resursseja ja seurakulttuurissa vallitsevien arvojen käytännön ruumiillistumia niin hyvässä kuin pahassa. Valmentajat eivät suuresta merkityksestään huolimatta ole välttämättä riittävän motivoituneita vaadittaviin valtapelikuvioihin, hallitustyöskentelyä silmällä pitäen ja urheiluseuroja johtaakin usein näitä asioita osaamattomat muissa asioissa ansioituneet henkilöt. Edellinen seikka voisi olla rikkaus mutta onkin usein suuri haitta valmentajin näkökulmasta ja siksi lopulta myös lasten osalta vaikka kaunopuheisesti puhutaankin, että kaikkihan tässä ollaan "lasten edun asialla". 

Haittaa syntyy silloin kun vuorovaikutus käytännön tärkeää kasvatustyötä tekevien valmentajien ja toimintaa näennäisesti johtavien välillä ei toimi. Lasten harrastus- ja urheiluyhteisössä ei valmentajia tule uhrata kilpaurheilulle tutuksi tulleella alttarilla kun on kyse tärkeästä luottamus- ja kasvatussuhteesta ellei sitten haluta viestiä tuleville menestyjille, että kaikki voidaan uhrata omien tavoitteiden tieltä. Lasten urheiluun on mahduttava heidän kehitystään tukevaa tilaa ja yhtäältä riittävästi arvojen myötä elettyä rakennetta, jotta ei oltaisi jatkuvassa hämmennyksessä tai muutostilassa. Toimintaa on johdettava käytännössä  ja vastuu siitä on kulloisellakin valmentajalla, ei seurajohdolla eikä katsomossa seisovilla päälliköillä, vaikka he sitä kuinka tahtoisivat. Tässä tulee helposti ristiriitaa, jos valmentajan johtamistyyli ei miellytä seuran asioita johtavia henkilöitä tai sitten ei sovellu työtapojen (osaamisen) osalta kyseiseen viiteryhmään. Esimerkkinä voidaan nostaa liiallinen voittamiseen tähtäävä valmennustapa alakouluikäisten urheilun ympärillä. 

Lapsille kaikkensa antavan ja antaneen valmentajan erottamisen tulisi kuitenkin olla viimeinen vaihtoehto seurajohdolle (saati potkuilla uhkaaminen) eikä yleinen malli, kuten se vaikuttaa olevan ammattiurheilussa. Ennen valmentajan erottamista on paljon mahdollisuuksia tarkastella valmentamista ja valmennusympäristöä. Valmentajan työn pitää kestää kriittistä tarkastelua ja rajuakin palautetta (vertaisiltaan), josta toimintaa on mahdollista korjata. Eri asia on valmentaja, joka tietää sitoutuneensa vaikkapa tiettyihin tulostavoitteiseen ja nyt siis puhutaan puhtaasti kilpaurheilullisista tavoitteista (seurajohdon suuntaan), jonka sopimus voidaan purkaa ellei tavoitteita saavuteta. On irvokasta, että lasten urheilussa erotetaan (tai uhkaillaan erottamisilla) valmentajia sellaisten toimesta, jotka itse sanovat olevansa tietämättömiä vaikkapa kyseisestä urheilulajista saati kokemattomia valmentamisen haastavuudesta, organisaatiossa, jonka tavoitteita ei ole selkeästi edes suunnattu. Mikäli valmentaja kuitenkin erotetaan on syynä pitänyt olla erittäin räikeä luottamuksen rikkominen pyhän kolminaisuuden suhteen, eli valmentajan, urheilijan ja tästä välittämisen suhteen (tähän kolminaisuuteen palaan tarkemmin Malvelan kirjan kautta).  

On seurajohdolta epäonnistuminen vaatia vanginvartijoiden tavoin valmentajia ja jäseniä noudattamaan yksipuolisesti ja ilman riittävää vuorovaikutusta aikanaan laadittuja osin vanhentuneita sääntöjä vailla toiminnalle asetettua suuntaa, tavoitteita saati arvopohjaa. Sääntöjen tarkoituksesta myöhemmin lisää. Pyrin kirjoituksillani nostamaan tikun nokkaan ja tarkasteltavaksi tärkeitä asioita. Valitettavasti kaikki eivät yhteisössä halua käydä toisten kehitysideoita läpi eivätkä kestä kritiikkiä. Yli kaksi vuotta olen esittänyt, että seurassa olisi jonkinlainen kanava (vaikka sähköposti tai perinteinen postilaatikko), johon jäsenet voisivat toimittaa aloitteita. Tämä toiveeni on nykykäsitykseni mukaisesti torjuttu aika pitkälti ylimpien päättävien henkilöiden tai henkilön toimesta ja aiheuttanut sen, että asioita tullaan ajamaan  eteenpäin tarvittaessa ilman heidän (tai hänen) myötävaikutusta. 

Sitten liikkeelle, eli muutamia nostoja kirjasta Rakkauden (ts. välittämisen) ja Niukkuuden Radikaali. Kirjan omistuskirjoituksessa on omakätisesti seuraavat sanat. "Rohkeutta on se, että uskaltaa toimia vaikka pelottaa. Jatka samaan malliin." Rohkenen esimerkistä poimia kirjasta yksittäisiä teemaan liittyviä asioita. Kirja on hienosti rakennettu taideteos, kokonaisuus, joka pitää lukea kokonaan mutta toisaalta sieltä on otettavissa E. Saarismaisella välähdystekniikalla kokemuksellisia ja käytännöllisiä viisauksia. 

Tie Helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla - Malvela 2020

Malvela mainitsee urheilun olevan hänellä välineenä, jota apuna käyttäen on mahdollista kasvattaa nuoria pärjäämään elämässä kuten seuraavista lainauksista on helppo päätellä. 

Uskoakseni urheilun terveessä ytimessä on siemen säilyttää yhteys hyvään kokemukselliseen elämään. Urheilussa se tapahtuu parhaiten urheiluvalmennuksessa, sillä vasta valmennuksessa urheilija asettuu valmennettavaksi ja kehitettäväksi sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Urheiluvalmennuksen voidaan sanoa tähtäävän jatkuvasti hyvään kokemukseen. Tämä hyvä kokemus ei ole kuitenkaan luonteeltaan aina, eikä välttämättä edes kovin usein, mukava ja helppo. Urheilun tehtävänä on tuoda ihmisen eteen ymmällään olemisen hetkiä, joista jotkut selkenevät aktiivisen kokeilun ja yrittämisen kautta. Jotta urheilu voi tuottaa tällaisia kokemuksia, on tärkeää, että se sisältää kilpailua, voittoja ja tappioita, voima- ja valtasuhteita ja jopa eriarvoisuutta. 

Jakoa ei saisi tehdä kilpailemisen ja harrastamisen väliin. Nämä pitäisi ehdottomasti sisällyttää toisiinsa siten, että harrastus sisältää kilpailemisen. Urheilun sisäinen jakolinja tulisi tehdä harrastamisen ja totisemman satsaamisen välillä. 

Edellisessä kappaleessa puhutaan ettei kilpailemisen ja harrastamisen välille ole syytä tehdä jakoa. Tällä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi jääkiekko on harrastuksena jo kilpailemista, joten sen harrastamista on vaikea käsittää, jos siinä ei kilpailla kenenkään kanssa. Onko laji sitten sitä mitä väitetään harrastettavan, jos ei siinä kilpailla millään tasolla? Ei kai shakkiakaan voi harrastaa ilman, että kilpailee toista shakin pelaajaa vastaan. Toinen kappaleen lause pitää sisällään kokemuksen tuoman viisauden, jossa toimintaan panostaville pitää suoda mahdollisuus toimia yhdessä muiden toimintaan panostavien kanssa. Ainahan tällainen ei ole mahdollista ja siksi saattaakin aiheuttaa sisäisiä ristiriitoja kun toiset haluaisivat harjoitella enemmän kuin toiset. 

Urheilun tulee sisältää voima- ja valtasuhteita. Niiden täytyy olla terveitä ja luonnollisesti rakentuvia. Luonnolliset valtasuhteet kunnioittavat esimerkiksi valmentajan ja ohjaajan auktoriteettia, tuomareiden koskemattomuutta peleissä ja vanhempien kunnioitusta. Jos valta riisutaan siltä, jolle se kuuluu, havaitaan usein pahoinvoinnin lisääntymistä kyseisessä ryhmässä. Urheilun ihmisarvon tulee olla tasa-arvoinen, mutta urheilu ei voi olla tasapäistävää. Jos peliaikaa ja huomioita aletaan jakamaan kellon ja mittarin avulla, tuotetaanko urheiluyhteisölle hyvää? Palveleeko tämä edes toimintaan osallistuvien hyvinvointia ja kasvamista?

Jos peliajat ja osallistuminen tasapäistettäisiin, tarkoittaisi tämä sitä, että ryhmän heikoin lenkki saattaisi joutua kentälle pelaamaan tilanteessa, joka merkitsisi pelin häviämistä ja heikoilla olevan yksilön aseman heikentymistä ryhmässä - etenkin jos ratkaisevat ja paremmat pelaajat joutuisivat samaan aikaan istumaan vaihtopenkillä. 

Näen tämän kohdan valmentajan velvollisuutena tuottaa toiminnassaan hyviä kokemuksia. Valmentajan osaaminen ja kokemus punnitaan siinä, että tällä on kyky antaa pelaajille mahdollisuus kehittyä, nousta ratkaisutilanteissa onnistumisiin ja toisaalta olla uhraamatta heikointa lenkkiä susille liian vaikeissa tilanteissa. Lajin vaatimukset voivat olla sellaisia, joissa esiintyy isojakin riskejä eikä pelkästään mieliharmia vaan fyysistä vaaraa. Pitäisikö nyrkkeilyvalmentajan heittää tasapäisyyden vuoksi kärpässarjalainen raskaan sarjan osallistujan kanssa samaan kehään. Kaikkia ei voi peluuttaa kaikkien kanssa ja se ei silti tarkoita, etteikö kaikki pelaisi esimerkiksi yhtä paljon. 

Kun nuori tulee urheilun pariin, tulee hän sinne ennen kaikkea hyvän kokemuksen vuoksi. Tässä kohtaa onkin valmennuksella tärkeä rooli. Millaisia ovat sitten lasten hyvät kokemukset? Yleensä ne liittyvät siihen, että heidät huomioidaan, he saavat toteuttaa itseään. Pelkästään vapauden antaminen ei saa leijaa lentämään vaan siihen tarvitaan ankkuriksi valmentaja, joka pitää naruista kiinni, jotta lapsi pääsee liitämään tuulessa. Hyvään kokemukseen liittyy olennaisesti lapsesta ja nuoresta välittäminen sekä luottamus siihen sanattomaan sopimukseen, jotka Malvela avaa seuraavissa esimerkin omaavissa lupauksissa. 

Valmennuksellinen ympäristö kutsuu meidät eräänlaiseen sopimuksen tilaan. Sopimuksessa todetaan suunnilleen seuraavaa: 

Kun sinä lapsi ja nuori tulet tähän urheiluun mukaan ja alat hapuillen oppimaan sen toimintatapoja, lupaan minä aikuinen olla tukenasi kaikilla niillä opeilla ja kokemuksilla, mitä minulla on sinulle antaa. 

Kun sinä aikuinen alat auttamaan minua kohti unelmaani, ja autat kaikella osaamisellasi ja kokemuksellasi minua, lupaan tehdä kuten sanot ja noudattaa tämän hienon urheilulajin sääntöjä ja toimintatapoja. 

Kun me lapset ja nuoret toimimme keskenämme tässä lajissa, lupaamme toimia toistemme hyväksi ja osana tätä ryhmää, mahdollistaen toistemme kasvamisen ja kehittymisen. Voimme kilpailla toisiamme vastaan tosissaan, mutta silti meitä yhdistää tämä hieno lajimme, jonka olemme valinneet. 

Kun me aikuiset, valmentajat, vanhemmat ja muut, toimimme keskenämme tässä lajissa, lupaamme toimia lajin, toistemme ja nuorten hyväksi niin hyvin kuin mahdollista. Kunnioitamme ja tuemme hyvää valmentajan auktoriteettia. Kunnioitamme ja tuemme lastemme ja nuortemme matkaa urheilijoina, emmekä missään nimessä elä omaa elämäämme muiden ihmisten kautta. 

Näinkin voidaan sanoittaa lupausta luottamuksellisesta valmentaja-urheilija -suhteesta, joka myös Malvelan mukaan kokemuksena rakennetaan rakkauden ja luottamuksen varaan. 


En voi ymmärtää urheilijaa ellen ensin ymmärrä itseäni. 

Matkalle lähtemisen pitäisi tarkoittaa persoonaksi syntymistä. Persoonaksi syntyminen vaatii turvaa. Turvallisuus syntyy ennen kaikkea pyyteettömässä  vuorovaikutuksessa, jossa on rakkaudellinen ja välittävä ilmapiiri.  Muutos on tärkeää, jotta valmentaja onnistuu ihmissuhdetyössään, jota valmennus kiistatta on. Hänen täytyy kyetä auttamaan myös muita kasvamaan omiksi persoonikseen.

Kun jalkapalloilija osallistuu peliin, hän ei pärjää, jos hän ei ole vuoropuhelussa ympäristönsä kanssa. Hän tarvitsee ympärilleen pelaajia, jotka ymmärtävät ja lukevat hänen pelitapaansa. Samalla hän itsekin lukee ympäristöstään merkkejä, jotka muokkaavat hänen pelaamistaan. Koska pelaaja on todellinen virtuoosi, ei hän ole parhaimmillaan antamassa muille vihjeitä, mitä hän aikoo seuraavaksi pallolla tehdä. Näin muiden pelaajien täytyy tulla taitaviksi, suorastaan virtuooseiksi, lukeakseen toistensa vihjeitä. Hyvä pelaaja on myös loistava havaitsemaan vastustajansa vihjeitä. 

Tarkastellaanpa edellistä jaon "harrastelijoiden" ja enemmän satsaavien välillä. Otan esimerkiksi JHT Kalajoki ry:n muutaman vuoden takaisen päätöksen, jonka mukaan pelaaja saa kuulua vain omanikäisten joukkueeseen. Eli toisin sanoen, jos pelaaja on satsannut paljon enemmän harjoitteluun kuin muut saman ikäiset niin seuran säännöt estävät tätä pääsemästä yhtä paljon harjoitelleiden vertaistensa joukkueeseen. Tällainen älyvapaa sääntö vie pois sitä lajin pariin halunnutta lasta ja nuorta ihmistä kun hän tuskin saa riittävästi sisäistä motivaatiota ruokkivaa hyvää kokemusta pakotettuna johonkin tiettyyn muottiin vaikka voisi kilpailla tasojensa edellyttämällä tasolla. Toisin päin on joillakin vähemmän toimintaan satsanneilla edessä katsoa sivusta kun toiset saavat hyviä kokemuksia osaamalla vaikkapa paljon enemmän lajin vaatimia juttuja eikä tälle ole antaa tilaa vaikkapa nuorempien joukkueesta, jossa tämä voisi saada hyviä kokemuksia. Viittaan tällä sääntö "viisaudella" alun lauseeseen "tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla". On varmasti ajateltu jotain hyvää mutta ei ole ymmärretty mitä käytännössä tarkoittaa esimerkiksi vaikeimmin valmennettavan ikäluokan 10-13 vuotiaiden osalta korostuneen suuret tasoerot jo pelkästään kasvamisen tai eriaikaisen kypsymisen seurauksina. Jos pelaajia väen väkisin istutetaan tiettyyn muottiin niin sillä tuskin saavutetaan pelaajille hyviä kokemuksia lajin parissa. Tutustuminen ikäluokista riippumatta vanhempiin ja nuorempiin estyy myöskin tällaisella lasten lokeroinnilla. 

Hyvät pelaajat tarvitsevat kehittyäkseen ympärilleen toisia hyviä pelaajia, eikä toisten hyvyyttä voi tasapäistää. Isoissa seuroissa on pääsääntö, että harjoituksissa samantasoisia harjoitetaan samantasoisten kanssa vaikka kaikkia peluutettaisiin saman verran. Toisaalta isoissa seuroissa ei tehdä sellaisia ns. tasojoukkueita, joihin laitettaisiin vain sen hetkiset parhaat vaan joukkueista tehdään tasaväkisiä nuorimmissa ikäluokissa. Pienissä kaupungeissa ja kunnissa tulee jossain vaiheessa väistämättä eteen se, ettei pelaajia riitä edes yhteen joukkueeseen saati, että pitäisi pelätä synnyttämästä jotain tasojoukkuetta. Jotta pelaajat kuitenkin pääsisivät haastamaan itseään omaa tasoaan vastaavissa haasteissa olisi kehitystä rajoittavista turhista raja-aidoista luovuttava. Pitää tähän väliin sanoa, että JHT Kalajoki ry:n tasainen peluutuslinja vaikuttaa joiltain osin järkevältä, kunhan lapset ja nuoret saisivat vapaammin ottaa osaa kykyjensä mukaisiin peleihin, riippumatta ikäluokasta. Muutenkin asian pitää olla valmentajien ja valmennuspäällikön harkittavissa, että kaikki saavat mahdollisuuksia saada hyviä kokemuksia.  

Mitä sääntö, jossa pelaajat sullotaan tiettyyn ikäluokkaan on sitten aiheuttanut JHT:ssa? Olen kuullut, että jotkut lapset ovat lopettaneet sen vuoksi kun eivät ole saaneet pelata kykyjensä mukaisessa porukassa (toiset olleet liian hyviä tai sitten itselle ei ole tullut riittävää haastetta). Onko meillä oikeasti varaa menettää yhtäkään kiinnostunutta lasta urheilun parista? Toisaalta olen kuullut, että seuraan olisi saatu aikanaan kaksi joukkuetta yhteistyöllä naapurikuntien kanssa mutta suuri mörkö nimeltä tasojoukkue olisi tullut kummittelemaan ja tällainen pöyristyttävä esitys, että JHT:n ympärille olisi saatu mestikseen yksi juniorijoukkue, toisen jäädessä ilmeisesti alemmalle tasolle olisi välittömästi tyrmätty. Lieneekö tällaisen päätöksen seurausta, että tällä hetkellä 11 Kalajokista tosissaan jääkiekkoon satsaavaa nuorta kiekkoilee nyt Ylivieskalaisen YJK:n väreissä, loppujen lopettaessa harrastuksen? Minusta on häpeällistä kuulla, että seura pettää toimintaan satsanneita nuoria ja näiden vanhempia heittämällä toiminnasta innostuneet hakemaan hyviä kokemuksia muualta kuin kotipaikkakunnalta tai lopettamaan. 

Valmennuskulttuurin tärkein tarjouma on se arvopohja, jota kulttuurissa toteutetaan. Perinteinen urheilun arvotyöskentely on esimerkiksi yhteisten pelisääntöjen luomista, jotka pitävät sisällään eettisesti kestäviä arvoja siitä, miten toisia tulee kohdella ja harjoitustilanteessa käyttäytyä. 

Esimerkiksi yhteisten pelisääntöjen laatiminen edellyttää yhteyttä jäseniin, vuorovaikutusta, alan osaamista ja sen puutteessa kykyä kaivaa tieto- ja kokemuspohjaa sellaista omaavilta. Toisaalta joskus pelisäännöt kaipaisivat päivittämistä, koska ajat muuttuvat. 

Valmentaja on ennen kaikkea arvotyöskentelijä, jonka käytännön toimet alleviivaavat sitä, mikä on keskeistä koko toiminnassa. Jos toimintaa aletaan johtamaan urheilijoista käsin, näennäisen demokraattisesti, voi koko ryhmän olemassaolo olla vaarassa. 

Machiavellin mukaan hallitsijan tulisi pyrkiä tasapainoon. Näin hän olisi jossakin kohdin leijona. Joskus hänen on syytä olla kuin kettu. Jos leijona ja kettu ovat hänellä (valmentaja) mukana työkalupakissa, on hänellä mahdollisuus olla hyvejohtaja, joka pystyy olemaan suurimman osan ajasta ystävällinen. 

Valmentajana toimiminen on aktiivista valintojen tekemistä. Jos työkalupakista löytyy vain yhdenlaista työkalua, voivat valittavat johtamisen korjaustoimenpiteet olla vähissä. On esimerkiksi täysin selvää, ettei ala-asteikäisille lapsille kannata juurikaan käyttää leijonan työkaluja. Tuolloin ystävällinen ja kiltti valmennus ovat parhaita keinoja kasvattaa nuoria. Joskus kettuja pitää käyttää hyväksi, jotta lapset saa puijattua mukaan tekemään päivän ohjelmaa. Tiukoissa tilanteissa valmentaja ei pelkää hypätä puikkoihin. Vastuun kantaminen tiukassa tilanteessa vapauttaa pelaajat vain pelaamaan. 

Urheilu on jatkuvaa kamppailua ja ansaitsee siksi vertaistaan johtamista. Tämä johtaminen vaatii ehkä monarkian valtaa. Suurin auktoriteetti monarkkisessa valmennuksessa on itse lajilla ja sen vaatimustasolla. Tämä siis ylittää valmentajankin auktoriteetin.   

Tulen palaamaan näihin aiheisiin myöhemmissä reflektioissa. Nyt tuli kirjoitettua pääosin niitä asioita, jotka olivat päällimmäisinä mielessä. 


TI 16.1.2024 Mitä jos se mitä aina ennen on tehty onkin VÄÄRIN (tarkastelussa nopeus)?

Ei tässä olla muita parempia, jotkut vaan saavat tiedon toisia aikaisemmin (Karl Tanswell).  Kuka tahansa idiootti osaa vetää rankkoja harjo...