TO 8.6.2023 NOPEUDESTA SEKÄ LASTEN JA NUORTEN HARJOITTELUMÄÄRISTÄ YLEENSÄ

Pääperiaatteeni urheilijoiden harjoittamiseen on ollut Do No Harm -periaate eli ei tehdä vahinkoa. Toinen pitkälle fysiikkapuolen harjoittelua ohjaava filosofia on ollut ns. kuppiajattelu, jonka olen yli 10 vuotta sitten omaksunut Mike Boyle nimiseltä huippuvalmentajalta. Näen fysiikassa ja liikkumistaidoissa samaan kategoriaan eli kuppiin meneviä asioita ja kun kuppi on kokemukseni mukaan täynnä, niin siihen on turha ammentaa lisää, vaan pikemminkin katsotaan seuraavaa kuppia jossa on tyhjää. On olemassa kuppia aerobiselle liikunnalle (helpoin täyttää), voimaharjoittelulle, kudosharjoittelulle, nopeusharjoittelulle, hypyille, heitoille, tasapainolle, liikkuvuudelle ym. listaa voisi jatkaa pidemmällekin. Tähän kuppiajatteluun liittyy oleellisesti Suomen valmennuskoulutusten korostamat eri ikäluokkien herkkyyskaudet, joista tässä kirjoituksessa pohdin kahta mielestäni tärkeintä, nopeutta ja harjoittelumääriä. 

Emeritusprofessori Antti Merolla on painavaa sanomaa, kuten ohessa suorat lainaukset artikkelista 5.5.2020: 

Herkkyyskaudet, urheiluseura ja harjoittelu

Taidon ja nopeuden herkkyyskaudet ovat keskimäärin ikävuosina 7-13 (Ford ym. 2011, Mero ym. 2016). Juoksunopeuden suhteen askeltiheyden herkkyyskausi on 10. ikävuoden ympärillä ja askelpituuden sitä myöhemmin. Nämä huomioon ottaen nousee esiin kysymys, miten lapsen urheiluharjoittelu/taidon harjoittelu toteutuu vanhempien, urheiluseuran ja koulun toimesta.

Lasten ja nuorten harjoittelussa on vaatimustasoa nostettava nykyisestä monta vuosikymmentä vanhasta käytänteestä, joka on ollut 1-2 johdettua harjoituskertaa viikossa. Uusi tavoite ikävaiheessa 7-13 -vuotiaat pitää olla 2-5 harjoituskertaa yleisurheilua viikossa nousujohteisesti kokeneiden ja koulutettujen valmentajien johdolla. Näin saadaan lajitaidot ja nopeus kehitettyä eri lajien vaatimusten mukaisiksi.

https://www.yleisurheilu.fi/uutinen/mero-perusjuoksunopeuden-merkitys-huippuyleisurheilussma/

Sitten katsotaan mitä Suomen seuratuimman lajin jääkiekon osalta sanotaan lapsuuden harjoittelun merkityksestä Ylen 5.6.2023 julkaiseman artikkelin pohjalta. Ohessa Antti Pennasen sanomaa.  

Pennasen mukaan lajista riippumatta olisi hyvä, että lapsuus- ja nuoruusvaiheessa tulisi liikuntaa 20 tuntia viikossa mahdollisimman monipuolisesti. Pennanen katsoo aihetta rakenteiden tasolta. Hän on huolissaan, kuinka Suomessa luotetaan liikaa seuratoimintaan. Maailman huipulle ei ole kuitenkaan mitään mahdollisuutta nousta pelkästään seuratoiminnalla, Pennanen toteaa.

Pennanen karsastaa myös kovaa kiirettä suomalaisessa urheilussa. Hänen mielestään ennen 16:tta ikävuotta pitäisi olla lasten ja nuorten kilpaurheilua sekä harrasteurheilua. Sen jälkeen alkaa huippu-urheiluvaihe.

Norjan hiihtäjät eivät ole vielä niin ylivoimaisia 18-vuotiaina Pohjoismaiden mestaruuskisoissa. Kun he ovat kaksikymppisiä, he alkavat putsata kaiken. Norjassa yritetään hillitä huippu-urheiluvaiheen tuloa liian aikaisin. Valtakunnallisia kisoja ei ole vasta kuin 14-vuotiaana, Pennanen sanoo.

Pennanen muistuttaa, että lapsitähti on tuskin aikuisena myös supertähti. On hyvin epätodennäköistä, että on 13-vuotiaana maailmanhuippu ja aikuisena maailmanhuippu. Molempia on äärimmäisen vaikea saavuttaa. Norjassa on tehty valinta, että halutaan olla aikuisena maailmanhuippuja. Tämä on tutkittu juttu myös Nobel-voittajilla ja muusikoilla, Pennanen korostaa.

https://yle.fi/a/74-20032309

Seuraavaksi ote Kalajoen huippujuoksija Samuli Sinkkosen mietteistä tämän kanssa käydyistä keskusteluista. Ei lapsena mene rikki kovista harjoituksista, keho kestää kyllä liikkumista ja kovaa treenaamista. Lapsuudessa tehdään pohjat urheilu-uralle. Urheilemisen ja liikkumisen on oltava monipuolista. 

Palatakseni takaisin kuppiajatteluun niin milloin sitten yleisellä tasolla liikutaan (harjoittelusta puhumattakaan) tarpeeksi, että kuppi täyttyy? Lienee itsestään selvää, että liikunnan on oltava päivittäistä. Määrällisesti hyvänä voidaan pitää viikossa 20 tuntia tai miksi ei 25 tuntia. Monipuolisuuden periaate rajoittaa hieman liian yksipuolista harrastamista ja esimerkiksi Ruotsin jääkiekkoliitto edellyttää kaikkien kiekkoilijoiksi haluavien harrastavan vähintään 2 lajia 15-vuotiaaksi asti. 

Kysyin muutamalta poikani seurajoukkuekaverilta, että koska viimeksi ovat juosseet jalkapallotreeneissä täysillä niin vastaus hätkähdytti, eivät muistaneet juosseensa täysillä. Mistä on kyse kun jalkapallossa käsittääkseni juoksunopeus on lajitaitojen ohella aika suuressa merkityksessä lajissa menestymiseen? Onko kyse tietämättömyydestä, liiallisesta varovaisuudesta, ajanpuutteesta vai ylipäätään lasten harjoittamisen osaamattomuudesta seuratasolla? Viimeksi mainitun voin kyllä allekirjoittaa erään toisen lajin paikallisen seurajohdon ansioluettelosta. Jos jonkin seuran johdossa ei ole urheilutaustan omaavia, ei valmennuskokemusta eikä opetusalan koulutusta niin miten voi olettaa, että tällainen seura voisi linjata asioita urheilumenestyksen näkökulmasta? 

Moniko valmentaja sanoo harjoittavansa urheilijoiden nopeutta? Villi veikkaus, että lähes jokainen jossain määrin pitää nopeutta tärkeänä (fyysisen lisäksi myös ratkaisukyky ja havainnointi) ja myös sanoo sitä valmentavansa. Moniko oikeasti valmentaa nopeutta, sen pystyy selvittämään aika helposti sillä kun kysyy moniko valmentaja mittaa tätä ominaisuutta? Todellisuudessa moni kuvittelee valmentavansa nopeutta mutta ei todellisuudessa edes tiedä kuka on oman joukkueensa nopein pelaaja. Tässä kohtaa lienee paikallaan määritellä jotain nopeutta, joka tällä kertaa otetaan Liikuntatieteellisen seuran julkaisusta nro 174 eli kirjasta Fyysisen kunnon mittaaminen - käsi- ja oppikirja kuntotestaajille (2018). 

Antti Meron mukaan (esimerkiksi juoksun) maksimaalinen vakionopeus mitataan perustestillä, jota voidaan soveltaa kaikille lajiryhmille. Juoksuaika mitataan 20 metrin tai 30 metrin matkalta ns. lentävällä lähdöllä (20-30 metrin kiihdytys). Maksumaalisia liikkumisnopeuksia voidaan tulkita ja viitearvojen perusteella arvioida perusliikkumisnopeuden tasoja. Nopeuden herkkyyskausi on 10.ikävuoden molemmin puolin. SIKSI NOPEUDEN HARJOITTAMINEN JA SEN TESTAAMINEN OVAT TÄRKEITÄ NIMENOMAAN NUORILLA. 

Otanta 7-16 -vuotiaiden juoksunopeuksien viitearvoista (20 metriä lentävällä lähdöllä) kirjan taulukosta. Poikien ikävaiheen 9 erinomaisen tason viitearvo on 3.10, hyvän 3.30, keskinkertaisen 3.70, ja heikon yli 3.70. Lisätietoja voi tulla kyselemään allekirjoittaneelta, vaikka pitäisin kyllä ihmeenä, jos joku tulisi tästäkään kirjoituksesta keskustelemaan. 

Jos nopeus on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista niin miksi sitä ei sitten harjoiteta kuten olettaisi? Saavatko lapset ylipäätään riittävästi monipuolista liikuntaa, jotta syntyisi pohja kenties kilpaurheiluvaiheen (15-vuotta eteenpäin) menestymismahdollisuuksille? Voiko olla vielä joku lajivalmentaja sitä mieltä, että vain yhteen lajiin on syytä panostaa nuoruudessa? 

Seurayhteistyön, vanhempien ja koulujen tulisi kyetä tarjoamaan sellaista liikuntakulttuuria, jossa viikossa tulisi urheilua vähintään 20 tuntia, tosin viime kädessä tämä taitaa jäädä meidän vanhempien vastuulle huolehtia lastemme liikuttamisesta. Nopeuden suhteen seurojen tulisi ymmärtää asioiden testaamisen merkitys myös muun kuin aerobisen kunnon osalta (mieluummin nopea huonokuntoinen pelaaja kuin hyväkuntoinen hidas pelaaja). Kyllä Cooperin-testille on paikkansa mutta eikö ennen tätä olisi syytä huolehtia juoksunopeuden mittaamisesta?

Omien lasten myötä myös valmentamisen syvyys ja ymmärrys kasvaa, joten se, että sieltä rivistä ajatuksia tuodaan esille ei tarkoita toisten valmentajien vähättelyä vaan aitoa välittämistä lasten tulevaisuudesta ja irtaantumisesta joukkohypnoosista, jonka perusteella luulemme ja oletamme asioita toisiksi kuin ne tutkitusti (tai mitatusti) ovatkaan. 

TI 16.5.2023 Mitä jokaisen vanhemman tulisi ymmärtää lasten urheiluvalmennuksesta

Do no harm -periaate, eli älä tee vahinkoa. Ei pilata lapsia teettämällä asioita, joita joskus muinoin on teetetty tai kuultu jonkun teettäneen. Tämä periaate pitäisi olla ohjenuorana oikeastaan kaikkeen urheiluun liittyvässä valmennuksessa niin henkisessä kuin fyysisessä. 

Long term athletic development (LTAD) eli pitkän tähtäimen urheilullisuuden kehittäminen. Toimii lapsesta ikäihmiseen ja urheilusta liikunnallisuuteen. Vältetään liian aikaista erikoistumista yhteen lajiin tai sellaista lasten harjoittamista, jossa jokin osa-alue nousee selkeästi ylitse muiden. 

Lasten ominaisuudet kehittyvät omaa tahtiaan ja aivan kuten viljan kasvaminen ja kypsyminen sitä ei voi nopeuttaa mutta sadon voi pilata. Aikuisille ja alkeet urheiluvalmennuksesta oppineille saattaa olla vaikea hyväksyä sellaista asiaa, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa oppia liikkumaan (tai liikkeitä). Ottamalla oppia maailman parhailta, saattaa äkkiä saada kuvitelman, että he tekevät asioita aina samalla tavalla vaikka näin ei todellakaan ole. Et voi astua samaan virtaavaan veteen kahdesti. Rafael Nadal (tennistähti) on maininnut, että hänen jokainen lyöntinsä on joka kerta erilainen vaikka tavoiteltava tulos onkin aika usein samankaltainen. Monipuolisuus ja kyky oppia jatkuvasti uutta kantavat pitkälle. 

Jos et usko selvällä Suomen kielellä niin asiaan voi perehtyä vaikkapa Arizonan yliopiston professorin Rob Grayn erinomaisesta kirjasta How We Learn to Move. https://www.amazon.com/How-We-Learn-Move-Revolution/dp/B09KDSQD9Q

Toinen erinomainen lähde on myös yliopistoprofessori, jota Sebastian Vettelin fysiikkakoutsi Janne Kontsas allekirjoittaneelle suositteli, eli tohtori Dan Cleather ja tämän kirjat. Tutustumisen voi aloittaa vaikka kirjasta The Little Black Book of Training Wisdom. https://www.amazon.com/Little-Black-Book-Training-Wisdom/dp/1724825801 Kirjassa alkusanat suosimaltani valmentajalta Dan Johnilta, jonka nelikenttään palaamme vielä. 

Jokainen ala vaatii oppimista, koulutusta, kokemusta ja tekemistä ja näistä syntyy (joskus haluttuakin) tulosta. Valitettavasti vallantavoittelijat ja usein valtaapitävät eivät kuitenkaan ole niitä parhaimpia osaajia valmennuksen alalla vaikka haluavat jokaisen alan mestareina esiintyä. Etenkin urheiluseuroihin on usein pesiytynyt valtaapitävien klikkejä (ryhmittymiä), jotka rikkovat tuota lasten urheilun tärkeintä sääntöä ymmärtämättä mistä ja milloin syntyy vahinkoa. Vanhemmilla on valitettavan usein vain huonoja mahdollisuuksia kaivaa tietoa siitä missä seurassa on laadukasta valmennusta tai sitten paikkakunnalla ei ole kuin yksi ainoa seura, jonkin lajin harrastamiseen. 

Se, että seuroissa yleisellä organisaatiotasolla tiedettäisiin lasten valmennuksesta on myytti. Samoin on myytti se, että lajiliitoissa olisi paras tietämys siitä mitä ja miten asioita pitäisi tehdä. Myyttinä voidaan pitää sitäkin, että liikunnanopettajat olisivat automaattisesti hyviä lajivalmentajia. Myyttinä on myös tittelin myötä tullut osaaminen, kuten on joskus laita valmennuspäällikön tehtäviä hoitavien osalta. 

Seuroista löytyy kyllä osaavia ja ymmärtäviä valmentajia mutta usein on hyvästä tuurista kiinni, että sellainen sattuu oman lapsen kohdalle. Hyväkään valmentaja ei voi paikata seurajohdon järjettömyyksiä pitkällä tähtäimellä vai mitä ajattelette vaikkapa siitä, että joissakin seuroissa lapset pakotetaan heidän kehityksestään riippumatta harjoittelemaan tai pelaamaan vain oman ikäistensä kanssa. Myös seurajohdon välinpitämättömyys lasten tulevaisuudesta saattaa aiheuttaa sen, ettei lajiin löydy riittävästi harrastajia, jotta lasten myöhemmin syntyvälle intohimolle (lajivalinnalle n.15-vuotiaana) olisi mahdollisuuksia kehittyä huippuunsa. 

Lajiliitoissa on samalla tavalla valtaa pitävien klikkejä mutta toisaalta myös osaamista joukossa. Tämä osaaminen pitää vanhempien osata suodattaa, jos sellainen onni potkaisee, että pääsee tekemään valintoja millaista valmennusta lapsilleen haluaa. Liitoista löytyy samankaltaisia järjettömyyksiä kuten seuroistakin, joten tarkistuslistat ja ymmärrys perusteista on oltava riittävällä tavalla. Tarkistuslistoihin palataan myös myöhemmin. 

Liikunnanopettajilla on osaamista juurikin liikunnan opettamisesta ja heistä usein kehittyy myös huippuja lajivalmentajia. Tärkeimpänä liikunnanopen osaamisena pitäisin ymmärrystä pitkän tähtäimen ja monipuolisen urheilullisuuden kehittämisessä. Lajitaitojen ja vaatimusten suhteen laittaisin jokaisen liikunnanopettajan seuraamaan alan kehitystä tai ainakin pudottautumaan siitä kaikkivoipaisuuden ajattelusta, että he osaavat jo kaiken tarvittavan. Viktor Kraatzin sanoin, on kolmenlaisia oppijoita, niitä jotka tekevät kuten sanotaan, niitä jotka tekevät ja haluavat oppia asiasta kaiken mahdollisen ja niitä, jotka ovat jo tehneet kaiken. Viimeksi mainituille ei yhdellä maailman parhaalla luisteluvalmentajalla ole mitään annettavaa. Sama pätee liikunnanopettajiin, yleisesti hyvät opit voivat harhautua sivuraiteella, jos ei sitä mitä tehdään tarkastella välillä kriittisesti tai ainakaan pystytä perustelemaan. 

Valmennuspäälliköinä toimii koulutettuja valmentajia, välillä lajia harrastaneita (valmentajana) aloittelijoita. Titteli ei takaa sitä, että taustalta löytyisi edes alan koulutusta saati kokemusta. 

Mitä tulee itseoppineisiin "valmentajiin" tai liikunta-alalla työskenteleviin niin sanottuihin ammattilaisiin. Alalta löytyy hyviä, huonoja ja lisäksi huijareita. Joskus lajissa meritoitunut ja menestynyt osaaja on todella hyvä valmentaja ja toisinaan parempia löytyy vaikka juuri alkeiskurssin käyneistä toisista vanhemmista. Tarvitaan jotain millä erottaa hyvä valmentaja vääristä valinnoista, jokin tarkistuslista. 

Jos pitäisi valita kenen valmennukseen laittaisin oman lapseni niin tarkistuslistalla olisivat ainakin seuraavat kohdat. 

- Löytyykö valmennuskoulutusta ja jos niin mitä?
- Onko kokemusta valmentamisesta ja kuinka pitkältä ajalta?
- Millaisia tuloksia valmennettavilta löytyy?
- Minkä ikäisten kanssa on toiminut valmentajana?
- Onko suosittelijoita?
- Kuka on toiminut valmentajan mentorina?
- Millainen on henkilön koeteltu kansalaiskunto, eli onko syyllistynyt rikoksiin tai häiriöihin?
- Mikä on valmentajan oma urheilutausta?
- Mitä mittareita käyttää valmennuksessa, eli millä mittaa valmennettaviensa kehittymistä?
- Osaako valmentaja erottaa lajivaatimukset pitkän tähtäimen urheilijan kehittämisestä?
- Onko kokemusta ja osaako toimia yhteistyössä eri valmentajien kanssa?

Edellä mainituilla kohdilla pääsisi jo pitkälle valmentajavalinnoissa, jotka saattavat olla lasten kehittymisen ja urheilijaksi kasvamisen suhteen kriittisiä asioita. Valitettavan usein seuroihin valittavista valmentajista ei juurikaan edellä mainittuja asioita selvitetä tai seurajohdon ymmärrys ei riitä niin pitkälle, että niihin kiinnitettäisiin huomioita. Toisaalta valmentajia ei useinkaan löydy riittävästi, että pääsisi valitsemaan joukosta sopivimpia vaan on tyydyttävä siihen mitä löytyy. 

Onneksi tai harmiksi lajivalmennus on usein viikkotasolla niin pienessä roolissa, ettei huonokaan valmentaja pysty pilaamaan intohimoista ja lahjakkaasti motivoitunutta urheilijanalkua. Toisaalta huippuvalmentajan vaikutus muutaman viikkoharjoituksen muodossa ei välttämättä pelasta kotona vallitsevalta liikkumattomuuskulttuurilta. Kokonaisuus ratkaisee. Pidän erityisesti Michael Boyle (Boston) valmennusajattelusta, jossa asioita tarkastellaan tarkistuslistan ohella eräänlaisena "kuppi-ajatteluna". 

Seuroissa ammattilaisena esiintyvät valmentajat usein painottavat yleisenä jargonina, kuinka he pitävät tärkeänä urheilijoiden kestävyyden, nopeuden, taidon tai vaikka voiman kehittämistä. Valitettavan usein mittareita näiden ominaisuuksien mittaamiseen ei tuoda julki (tai niitä ei edes ole) ja kehittyminen onkin suurta illuusiota, jossa painotetaan kovaa treenaamista tai taidon kehittämistä. Mitä kovaa treenaaminen on tai mitä on taito, katsotaan niitäkin myöhemmin. Boylen esimerkin tavoin voidaan kuitenkin päästä vähän laadukkaampaan kokonaisuuteen ajattelemalla asioita useina eri kuppeina, jotka täyttyvät kustakin tekemisestä. On kuppi kestävyydelle, joka usein sotketaan pelkästään aerobiseksi harjoitteluksi, on kuppi voimalle (tätäkin on monenlaista), kuppi nopeudelle, kuppi taidolle, kuppi levolle, kuppi liikkuvuudelle, kuppi hypyille jne. 

Kun liikunnanopettajat ja valistuneet valmentajat osaavat huolehtia pitkän tähtäimen urheilullisuuden kehittämisestä (LTAD)  niin voidaan sukeltaa eri urheilulajien maailmaan. Lajivaatimukset määrittävät niitä ominaisuuksia mitä kultakin lajia harrastavalta vaaditaan siinä menestymiseen. Huomioon on otettava menestyminen, että sekin pitää nähdä pitkällä tähtäimellä, eikä menestymisestä voida puhua kovin usein alle 18-vuotiaiden osalta saati alle 15-vuotiaiden kohdalla. Erikoistumisen ajasta voidaan puhua 15 ikävuoden jälkeen ja siihen mennessä useimmissa lajivaatimuksissa painotetaan monipuolista harrastuspohjaa. Lajivaatimuksia voidaan tarkastella aiemmin mainitsemani Dan Johnin nelikentän (Quadrants) avulla. 

Nelikentän mukaan sarake 1 lajivaatimuksia on useita mutta ne ovat vaativuustasoltaan matalia. Ykkösen sarake sopii lapsille ja vaikkapa hetkeksi loukkaantumisesta toipuville kilpaurheilijoille. Kakkosen sarakkeesta löytyy useita lajivaatimuksia kovilla vaativuustasoilla. Tähän sarakkeeseen kuuluu lajeja, joissa taklauksia (jääkiekko, jenkkifutis) sekä tietyt ammatit, kuten armeijan tai poliisin erikoisjoukot.  Kolmosen sarakkeessa lajivaatimuksia on vain muutamia matalalla vaativuustasolle, tämä taso sopii suurimmalle osalle liikkujista sekä useisiin lajeihin. Nelosen kategoria pitää sisällään muutaman ominaisuuden kovalla vaativuustasolla. Tähän sopivia lajeja ovat mm. voimanosto, painonnosto, 100 metrin pikajuoksu tai vaikka keihäänheitto. 

Liian usein näkee valittavan valmennusmetodeja väärästä kategoriasta tai väärään aikaan. Lasten urheiluvalmennuksen tulee painottua mahdollisimman pitkään useisiin ominaisuuksiin matalalla vaativuustasolla (do no harm). Seuraavaan vaiheeseen tulee huomioida tarkemmin lajivaatimuksia, eli jos laji kuuluu vaikkapa kolmosen sarakkeeseen (esim. jääkiekko), niin onko syytä tässä vaiheessa treenata enää kuten on treenattu yleisurheilussa tai painonnostossa, jotka kuuluvat lajeihin, joissa painotetaan vain muutamaa ominaisuutta äärimmilleen vietyinä?

Tarkastellaan esimerkkinä vaikka mainittua jääkiekkoa (yli 15-vuotiaat). Jääkiekossa tarvitaan useita ominaisuuksia kovilla vaativuustasoilla. Laji on itsessään anaerobista energiantuottoa vaativa nopeuslaji, jossa suorituksen kestot ovat alle minuutin mittaisia, eli kiihdytyksiä jäällä ja sitten parin minuutin istumista vaihtoaitiossa. Lajivaatimusten mukaisesti pelaajan olisi lisäksi kyettävä ottamaan vastaan taklauksia sekä huomioimaan muita pelaajia. Luistelu eroaa biomekaniikaltaan juoksemisesta (ensimmäisen 10 metrin jälkeen) ja jääkiekossa luisteluun liittyy suunnanmuutoksia (sivuttaisliikkeitä) sekä mailankäsittelyä. Nopeat luistelijat pärjäävät usein paremmin kuin vaikkapa aerobisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa olevat. 

Minkä ihmeen takia kiekkoseuroissa vielä testataan puolen tunnin juoksua, Cooperin testiä (12 min) tai ylipäätään painotetaan matalasykkeisiä aerobisia hölkkälenkkejä? Yksi vastaus lienee siinä, että kouluissa testataan näitä testejä ja yleinen harhakäsitys on sellainen, että jos kiekkoilija ei pärjää on sillä liian huono kunto. 

Harjoittelun tarkoitus on valmistella urheilijaa lajissa vaadittaviin vaatimuksiin. Harjoittelun tarkoitus on kehittää urheilijaa, josta voidaan eriyttää valmentajan tehtävä (englanniksi coach = kärry), joka on viedä urheilija paikasta A paikkaan B. Vielä rautalangasta väännettynä, valmentajan tehtävä on kehittää urheilijaa lajivaatimusten edellyttämällä tavalla, mitata, treenata mitata ym. Jos mittarit on päin P:tä niin kuin useimmiten on havaittavissa niin silloin tehdään urheilijalle vahinkoa. 

Toivottavasti tekstini avaa tarkastelemaan valmentamista yleisesti vähän kriittisemmin ja seuraavan kerran kun eteenne tuodaan vaikka lasten jääkiekkovalmentajan laatima kesäharjoitusohjelma, osaatte katsoa mihin laariin siellä treenistä ammennetaan. Teetetäänkö lapsille liian kovien vaatimusten treenejä vai monipuolisesti ja tasolle sopivasti. Täyttääkö ohjelma aerobisen harjoittelun kupin, liikkuvuuden, tasapainon harjoittamisen, onko siellä nopeutta kehittävää harjoitetta, tehdäänkö sellaisia hyppyjä, jotka sopivat urheilijan kehitysvaiheeseen, onko havainnointikykyä kehittävää tekemistä, kehittyykö voima oikeisiin liikkeisiin, löytyykö ongelmanratkaisukykyä, tehdäänkö heittoja, onko kamppailua ym. Ennen kaikkea tehdäänkö jotain liikaa, jonkun tärkeämmän ominaisuuden sijaan?

Liian usein vastaan tulee ohjelmia, joissa halutaan kehittää aerobista kuntoa, vaikka laji on anaerobinen, voimaharjoittelu on haettu ohjelmaan painonnostosta tai crossfitistä (myös eri lajit), tai sitten treenataan yleisurheilua kehittävillä metodeilla. Testit ovat koulumaailmasta ja niissä testataan juoksua vaikka laji tapahtuu jäällä, ohjelmassa ei tehdä lainkaan sivuliikkeitä, vaikka se on oleellinen osa lajia. Yleisesti ottaen se mitä mitataan, siinä myös kehitytään. Kiekkoilijaa tuskin auttaa se, että Cooperin testin tulos paranee taikka puolessa tunnissa juoksee pidemmälle. 

Niin ja mitä se kovaa harjoitteleminen onkaan? Se on suhteellista ja se riippuu niin lajista kuin urheilijasta. Kovaa treeniä ei välttämättä ole oksennuksen maku suussa ravaaminen vaan sitä voi olla vaikka 15 minuutin palautuksilla tehtävät pari hyppyä. Lajivaatimukset antavat suuntaa ja oikein valitut mittarit yhdessä urheilijan huomioimisen kanssa mahdollistavat myös ajoittain tapahtuvan kovaa treenaamisen. 

Mitä sitten on taito? Jalkapallon näkökulmasta (Sarajärvi 2021) taidosta puhutaan mm. seuraavasti. Taito on pelaajan tai joukkueen kykyä tehdä pelitilanteen mukaisia voittavia ratkaisua. Taidokkaat suoritukset ovat vuorovaikutuksellisia ja tapahtuvat aina suhteessa ympäristöön sekä toiminnan tavoitteeseen ja niitä voidaan myös kuvata pelitekoina kuten prässääminen, riistäminen tai purkaminen jne. Taidosta keskustelua lisää sivustolta Taidon kultivointi: https://www.youtube.com/watch?v=Pt5yHGe6J6g&t=3s

Voiko esimerkiksi joukkuelajeissa jääkiekko, jalkapallo, salibandy taitoa olla ilman vuorovaikutusta toisiin pelaajiin nähden?

Ma 9.1.2023 Ajattelun ajattelun ajattelusta ja jotain vuorovaikutuksestakin

Grandmaster Esa Saarinen mainitsee Sokrateksen halunneen olla tavallaan enemmän kätilö kuin synnyttäjä, eli olla olemassa palvelemassa ja auttamassa, pitäen keskipisteessä ne ajatukset mitä synnyttäjä synnyttää, ei niinkään omiaan. 

”Entä jos suurta onkin olla kuningatarkätilö ja polttopisteessä ajatukset, mitä synnyttäjä synnyttää. Sokraattinen filosofi ei itse välttämättä kirjoita mitään, ei pyri luomaan teoriaa, ajatusrakennelmaa tai järjestelmää. Ei ponnistele kiteyttääkseen ajatuksiaan esitettäväksi toisten ihailtavaksi tai analyysin kohteeksi. Ei hae opettajan, tietäjän, oppineen, gurun tai johtajan asemaa. Hän palvelee ja auttaa.” (Saarinen, 2022, 116) 

Nevadan osavaltiossa aavikolla järjestettävä Burning Man -festivaali https://burningman.org/about/10-principles/ nostaa esiin ihmisestä syviä tuntemuksia, jopa Flow-tilan kaltaisia hetkiä. Linkin 10 periaatetta pyrkivät kuvastamaan sitä kulttuuria, mitä tapahtumaan on synnytetty. 

Flow-tilaa voidaan myös kuvata tai pikemminkin kysyä itseltään, olenko kokenut sellaista lyhenteen STER-kautta. Lyhenne tulee Steven Kotlerin tutkimuksesta, jota käsitellään Kotlerin ja Jamie Whealin kirjassa Stealing Fire: How Silicon Valley, the Navy SEALs, Maverick Scientists Are Revolutionizing the Way We Live and Work. https://www.amazon.com/Stealing-Fire-Maverick-Scientists-Revolutionizing/dp/0062429655

STER tulee sanoista, Selflessness (epäitsekkyys), Timelessness (ajattomuus), Effortlessness (vaivattomuus) ja Richness (rikkaus tai runsaus). Jonkun hyvän tai huikean kokemuksen jälkeen tätä voidaan tutkiskella tai reflektoida ja huomata, että olemmekin saavuttaneet mielen suorituskyvyn kannalta jonkin tason Flowta. Aivan kuten Sokrates, siinä ei lopulta ollutkaan kyse meistä itsestämme vaan enemmän jostain muista. 

Jaksaa tasaisin väliajoin hämmästyttää miten lasten liikuntaharrastuksiin liittyen löytyy ihmisiltä energiaa olla eripuraisia vaikka tekemisen pohjimmainen syvätarkoitus on olla antamassa lapsille hyviä kokemuksia tai mahdollistamassa niitä kulttuurin taustavaikuttajina. Hyvät kokemukset liittyvät oleellisesti vuorovaikutukseen, epäitsekkyyteen, eli antamiseen. Vuorovaikutus on se pullonkaula, johon juuttuu hyvätkin teot, jos ei niitä osata nähdä arkikiireiden takaa. Hyvä vertaus kuvaamaan elämän kiireitä on se, että on niin kauhean kova kiire soutaa, ettei muisteta käynnistää perämoottoria. 

Kreikkalaisen mytologian titaanin Prometheuksen sanotaan luoneen ihmiset ja varastaneen heille jumalilta tulen. Symboleista liekkimaljan sanotaan kuvaavan tätä Prometheuksen tulta. Stealing Fire -kirjassa ollaan Flow-tilan lisäksi liikkeellä siinä miten olemme saavuttaneet kyvyn varastaa "tuli" eri instituutioiden taustalta löytyneistä "mekanismeista", joilla ihmiset saadaan hurmokseen tai vaikka ekstaasiin. On olemassa vaihtoehtoja nähdä laatikon ulkopuolelle, muitakin kuin vuosien meditaatiot luostarissa tai hengenvaaralliset extreme-urheilulajit, joissa rajan ylityksen jälkeen ei paluuta enää olekaan. 

Miksi siis hämmästelen tai puutun johonkin blogissa tasaisin väliajoin ilmenevään seuratoimintaan? Ehkä juuri siksi, että eniten koen kaipaavani hyvää vuorovaikutusta, toisille antamista, aitoa välittämistä, jostain muusta kuin itsestä (joku saattaisi viimeksi mainittua kuvata sanalla rakkaus). Kun on kerran nähnyt on vaikea olla näkemättä. Sosialistinen järjestelmä saattaa hämätä kauniilla julkilausumillaan, puhutaan yhteisöllisyydestä, tasa-arvosta, avoimuudesta jne. Kuitenkin, jos taustalla olevat todelliset tarkoitusperät eivät perustukaan toisille antamiseen vaan enemmänkin haluun näyttää omaa valtaansa, tuoda itseään julki, saada sitä, mistä kokee vuosia jääneen paitsi, niin kyse ei mielestäni voi olla yhteisöllisyydestä, johon epäitsekkyys oleellisesti liittyy. 

Tasa-arvo, tuo yleismaailmallinen hienous onkin yhtä lailla teatteria kuin totta. Ihmisiä ei voi näennäisesti tasapäistää kuten totalitaarisessa diktatuurissa, jossa jokainen on yhtä halpaa lihaa tyrannian silmissä kuin kuka tahansa muukin. Tasa-arvoa ei voi olla omavaltaisesta asemasta julistetut määräykset tasa-arvon nimissä tai se, että keisari(t) päättävät alkaa verottamaan ihmisiä "tasa-arvoisesti". Tasa-arvon määrittämiseen en tässä lähde vaan vertaan sitä hyvän määrittämiseen. Jos et tiedä mitä on hyvyys niin katso sen vastakohtaa pahuutta ja mene päinvastaiseen suuntaan. Pahan esimerkkejä on maailma pullollaan ja ne valitettavasti puhuttelevat meitä enemmän kuin esimerkit hyvästä. Tasa-arvon nimissä ratsastelun taustalta paljastuneita toiminnan todellisia syitä löytyy ikävä kyllä liian usein seuratoiminnastakin, kuten ahneutta, etuoikeusajattelua (ei koske johtoporrasta ym.) ja vallanhimoa. 

Puutteet vuorovaikutuksessa herättävät epäilyksen myös syvissä moraaliperiaatteissamme. Onko käsi jota kättelet oikeasti ilman aseita ja onko sanoilla riittävän laaja moraaliperusta. Viimeksi mainittua on tutkinut professori Jonathan Haidt kirjassaan the Righteous Mind. Entisenä liberaalina (suom. vasemmistoa) Haidt joutui muuttamaan katsantokantaansa konservatiivisuuden suuntaan, koska näiden moraalin perusteet eivät olleet niin vajavaisia kuin vasemmistolla. https://www.amazon.com/Righteous-Mind-Divided-Politics-Religion/dp/0307455777 

Entäpä sitten avoimuus? Avoimuus toimii erittäin hyvin silloin kun toiminnassa vallitsee luottamus. Avoimuus ei voi olla vuorovaikutuksen tavoin vain yksisuuntaista. Myöskään avoimuus ei saa olla taustalta pilkottavien todellisten syiden työkaluna alistaa ihmisiä tyrannialle. 

Kirjoitin hyvässä tarkoituksessa urheiluseurani joukkueen toimihenkilöille kirjelmän, jolla halusin viestittää useiden lasten vanhempien huolen yhteisöämme huolestuttavia muutoksia kohtaan. Seuratoiminnan rakenteellinen systeemi ei aukene julistettujen arvojen kautta, koska näiltä puuttuu todelliset esimerkit mitä arvoilla ihan käytännössä tarkoitetaan eivätkä kaikki seurajohtoon hakeutuneet ihmiset nauti luottamusta heidän vuorovaikutuksestaan johtuen. Tästä huolimatta ajatus oli hyväntahtoinen, eikä tarkoitus ollut lähteä moittimaan henkilöitä heidän osaamisestaan tai käsityksestämme heidän puutteistaan ym. Meissä kaikissa on enemmän hyvää kuin päälle päin näkyy, joten miksi en olisi lähestynyt joukkueeni vastuuvalmentajaa, joka myös hallituksen jäsenenä toimii. Näin kuvittelin viestin menevän seuralle mutta törmäsin kulttuurin systemaattiseen ja yleiseen muuriin. Kun toinen ei ole vastaanottavainen ja esittäjä ei osaa ilmaista itseään syntyneiden ennakkoluulojen läpi niin viesti vääristyy ja törmää jäävuoreen. 

Jos maaperä on liian saastunut niin siihen kylvetyt siemenet menevät hukkaan tai jos orastavassa kasvustossa onkin liikaa rikkaruohoja eivät haluamamme asiat pääse kasvamaan. Hyvänkin sadon jälkeen joukkoon eksynyt mätä omena mädättää vieressä olevat loistokkaatkin yksilöt. Siemenlajike on kuitenkin jalostunut ja karaistunut jo aikoja sitten ja tuottanut satoakin, miksi ei kierrättäisi sitä toiseen kasvurikkaaseen alustaan yhden paikan tyrehdytettyä sadon? Nyt on aika muokata ja ravita maaperää, valita istutettavat lajikkeet, joista katsoa yhteensopivuus siten, että valitut kukoistavat ja sopia miten kitketään rikkaruohot tai ei halutut ilmasta leijailleet sivulajikkeet pois kasvun tieltä. Valinnan jälkeen odottaa toiveikas istutusvaihe, jossa sopivassa positiivisuudessa ja auringonpaisteen lämmössä voidaan istutus aloittaa. Pian on uuden toiveikkaan kasvukauden aika mutta ilman vuorovaikutusta ei pohjoisen aavikkoa, eli tätä erämaata saada kukkimaan.