Do no harm -periaate, eli älä tee vahinkoa. Ei pilata lapsia teettämällä asioita, joita joskus muinoin on teetetty tai kuultu jonkun teettäneen. Tämä periaate pitäisi olla ohjenuorana oikeastaan kaikkeen urheiluun liittyvässä valmennuksessa niin henkisessä kuin fyysisessä.
Long term athletic development (LTAD) eli pitkän tähtäimen urheilullisuuden kehittäminen. Toimii lapsesta ikäihmiseen ja urheilusta liikunnallisuuteen. Vältetään liian aikaista erikoistumista yhteen lajiin tai sellaista lasten harjoittamista, jossa jokin osa-alue nousee selkeästi ylitse muiden.
Lasten ominaisuudet kehittyvät omaa tahtiaan ja aivan kuten viljan kasvaminen ja kypsyminen sitä ei voi nopeuttaa mutta sadon voi pilata. Aikuisille ja alkeet urheiluvalmennuksesta oppineille saattaa olla vaikea hyväksyä sellaista asiaa, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa oppia liikkumaan (tai liikkeitä). Ottamalla oppia maailman parhailta, saattaa äkkiä saada kuvitelman, että he tekevät asioita aina samalla tavalla vaikka näin ei todellakaan ole. Et voi astua samaan virtaavaan veteen kahdesti. Rafael Nadal (tennistähti) on maininnut, että hänen jokainen lyöntinsä on joka kerta erilainen vaikka tavoiteltava tulos onkin aika usein samankaltainen. Monipuolisuus ja kyky oppia jatkuvasti uutta kantavat pitkälle.
Jos et usko selvällä Suomen kielellä niin asiaan voi perehtyä vaikkapa Arizonan yliopiston professorin Rob Grayn erinomaisesta kirjasta How We Learn to Move. https://www.amazon.com/How-We-Learn-Move-Revolution/dp/B09KDSQD9Q
Toinen erinomainen lähde on myös yliopistoprofessori, jota Sebastian Vettelin fysiikkakoutsi Janne Kontsas allekirjoittaneelle suositteli, eli tohtori Dan Cleather ja tämän kirjat. Tutustumisen voi aloittaa vaikka kirjasta The Little Black Book of Training Wisdom. https://www.amazon.com/Little-Black-Book-Training-Wisdom/dp/1724825801 Kirjassa alkusanat suosimaltani valmentajalta Dan Johnilta, jonka nelikenttään palaamme vielä.
Jokainen ala vaatii oppimista, koulutusta, kokemusta ja tekemistä ja näistä syntyy (joskus haluttuakin) tulosta. Valitettavasti vallantavoittelijat ja usein valtaapitävät eivät kuitenkaan ole niitä parhaimpia osaajia valmennuksen alalla vaikka haluavat jokaisen alan mestareina esiintyä. Etenkin urheiluseuroihin on usein pesiytynyt valtaapitävien klikkejä (ryhmittymiä), jotka rikkovat tuota lasten urheilun tärkeintä sääntöä ymmärtämättä mistä ja milloin syntyy vahinkoa. Vanhemmilla on valitettavan usein vain huonoja mahdollisuuksia kaivaa tietoa siitä missä seurassa on laadukasta valmennusta tai sitten paikkakunnalla ei ole kuin yksi ainoa seura, jonkin lajin harrastamiseen.
Se, että seuroissa yleisellä organisaatiotasolla tiedettäisiin lasten valmennuksesta on myytti. Samoin on myytti se, että lajiliitoissa olisi paras tietämys siitä mitä ja miten asioita pitäisi tehdä. Myyttinä voidaan pitää sitäkin, että liikunnanopettajat olisivat automaattisesti hyviä lajivalmentajia. Myyttinä on myös tittelin myötä tullut osaaminen, kuten on joskus laita valmennuspäällikön tehtäviä hoitavien osalta.
Seuroista löytyy kyllä osaavia ja ymmärtäviä valmentajia mutta usein on hyvästä tuurista kiinni, että sellainen sattuu oman lapsen kohdalle. Hyväkään valmentaja ei voi paikata seurajohdon järjettömyyksiä pitkällä tähtäimellä vai mitä ajattelette vaikkapa siitä, että joissakin seuroissa lapset pakotetaan heidän kehityksestään riippumatta harjoittelemaan tai pelaamaan vain oman ikäistensä kanssa. Myös seurajohdon välinpitämättömyys lasten tulevaisuudesta saattaa aiheuttaa sen, ettei lajiin löydy riittävästi harrastajia, jotta lasten myöhemmin syntyvälle intohimolle (lajivalinnalle n.15-vuotiaana) olisi mahdollisuuksia kehittyä huippuunsa.
Lajiliitoissa on samalla tavalla valtaa pitävien klikkejä mutta toisaalta myös osaamista joukossa. Tämä osaaminen pitää vanhempien osata suodattaa, jos sellainen onni potkaisee, että pääsee tekemään valintoja millaista valmennusta lapsilleen haluaa. Liitoista löytyy samankaltaisia järjettömyyksiä kuten seuroistakin, joten tarkistuslistat ja ymmärrys perusteista on oltava riittävällä tavalla. Tarkistuslistoihin palataan myös myöhemmin.
Liikunnanopettajilla on osaamista juurikin liikunnan opettamisesta ja heistä usein kehittyy myös huippuja lajivalmentajia. Tärkeimpänä liikunnanopen osaamisena pitäisin ymmärrystä pitkän tähtäimen ja monipuolisen urheilullisuuden kehittämisessä. Lajitaitojen ja vaatimusten suhteen laittaisin jokaisen liikunnanopettajan seuraamaan alan kehitystä tai ainakin pudottautumaan siitä kaikkivoipaisuuden ajattelusta, että he osaavat jo kaiken tarvittavan. Viktor Kraatzin sanoin, on kolmenlaisia oppijoita, niitä jotka tekevät kuten sanotaan, niitä jotka tekevät ja haluavat oppia asiasta kaiken mahdollisen ja niitä, jotka ovat jo tehneet kaiken. Viimeksi mainituille ei yhdellä maailman parhaalla luisteluvalmentajalla ole mitään annettavaa. Sama pätee liikunnanopettajiin, yleisesti hyvät opit voivat harhautua sivuraiteella, jos ei sitä mitä tehdään tarkastella välillä kriittisesti tai ainakaan pystytä perustelemaan.
Valmennuspäälliköinä toimii koulutettuja valmentajia, välillä lajia harrastaneita (valmentajana) aloittelijoita. Titteli ei takaa sitä, että taustalta löytyisi edes alan koulutusta saati kokemusta.
Mitä tulee itseoppineisiin "valmentajiin" tai liikunta-alalla työskenteleviin niin sanottuihin ammattilaisiin. Alalta löytyy hyviä, huonoja ja lisäksi huijareita. Joskus lajissa meritoitunut ja menestynyt osaaja on todella hyvä valmentaja ja toisinaan parempia löytyy vaikka juuri alkeiskurssin käyneistä toisista vanhemmista. Tarvitaan jotain millä erottaa hyvä valmentaja vääristä valinnoista, jokin tarkistuslista.
Jos pitäisi valita kenen valmennukseen laittaisin oman lapseni niin tarkistuslistalla olisivat ainakin seuraavat kohdat.
- Löytyykö valmennuskoulutusta ja jos niin mitä?
- Onko kokemusta valmentamisesta ja kuinka pitkältä ajalta?
- Millaisia tuloksia valmennettavilta löytyy?
- Minkä ikäisten kanssa on toiminut valmentajana?
- Onko suosittelijoita?
- Kuka on toiminut valmentajan mentorina?
- Millainen on henkilön koeteltu kansalaiskunto, eli onko syyllistynyt rikoksiin tai häiriöihin?
- Mikä on valmentajan oma urheilutausta?
- Mitä mittareita käyttää valmennuksessa, eli millä mittaa valmennettaviensa kehittymistä?
- Osaako valmentaja erottaa lajivaatimukset pitkän tähtäimen urheilijan kehittämisestä?
- Onko kokemusta ja osaako toimia yhteistyössä eri valmentajien kanssa?
Edellä mainituilla kohdilla pääsisi jo pitkälle valmentajavalinnoissa, jotka saattavat olla lasten kehittymisen ja urheilijaksi kasvamisen suhteen kriittisiä asioita. Valitettavan usein seuroihin valittavista valmentajista ei juurikaan edellä mainittuja asioita selvitetä tai seurajohdon ymmärrys ei riitä niin pitkälle, että niihin kiinnitettäisiin huomioita. Toisaalta valmentajia ei useinkaan löydy riittävästi, että pääsisi valitsemaan joukosta sopivimpia vaan on tyydyttävä siihen mitä löytyy.
Onneksi tai harmiksi lajivalmennus on usein viikkotasolla niin pienessä roolissa, ettei huonokaan valmentaja pysty pilaamaan intohimoista ja lahjakkaasti motivoitunutta urheilijanalkua. Toisaalta huippuvalmentajan vaikutus muutaman viikkoharjoituksen muodossa ei välttämättä pelasta kotona vallitsevalta liikkumattomuuskulttuurilta. Kokonaisuus ratkaisee. Pidän erityisesti Michael Boyle (Boston) valmennusajattelusta, jossa asioita tarkastellaan tarkistuslistan ohella eräänlaisena "kuppi-ajatteluna".
Seuroissa ammattilaisena esiintyvät valmentajat usein painottavat yleisenä jargonina, kuinka he pitävät tärkeänä urheilijoiden kestävyyden, nopeuden, taidon tai vaikka voiman kehittämistä. Valitettavan usein mittareita näiden ominaisuuksien mittaamiseen ei tuoda julki (tai niitä ei edes ole) ja kehittyminen onkin suurta illuusiota, jossa painotetaan kovaa treenaamista tai taidon kehittämistä. Mitä kovaa treenaaminen on tai mitä on taito, katsotaan niitäkin myöhemmin. Boylen esimerkin tavoin voidaan kuitenkin päästä vähän laadukkaampaan kokonaisuuteen ajattelemalla asioita useina eri kuppeina, jotka täyttyvät kustakin tekemisestä. On kuppi kestävyydelle, joka usein sotketaan pelkästään aerobiseksi harjoitteluksi, on kuppi voimalle (tätäkin on monenlaista), kuppi nopeudelle, kuppi taidolle, kuppi levolle, kuppi liikkuvuudelle, kuppi hypyille jne.
Kun liikunnanopettajat ja valistuneet valmentajat osaavat huolehtia pitkän tähtäimen urheilullisuuden kehittämisestä (LTAD) niin voidaan sukeltaa eri urheilulajien maailmaan. Lajivaatimukset määrittävät niitä ominaisuuksia mitä kultakin lajia harrastavalta vaaditaan siinä menestymiseen. Huomioon on otettava menestyminen, että sekin pitää nähdä pitkällä tähtäimellä, eikä menestymisestä voida puhua kovin usein alle 18-vuotiaiden osalta saati alle 15-vuotiaiden kohdalla. Erikoistumisen ajasta voidaan puhua 15 ikävuoden jälkeen ja siihen mennessä useimmissa lajivaatimuksissa painotetaan monipuolista harrastuspohjaa. Lajivaatimuksia voidaan tarkastella aiemmin mainitsemani Dan Johnin nelikentän (Quadrants) avulla.
Nelikentän mukaan sarake 1 lajivaatimuksia on useita mutta ne ovat vaativuustasoltaan matalia. Ykkösen sarake sopii lapsille ja vaikkapa hetkeksi loukkaantumisesta toipuville kilpaurheilijoille. Kakkosen sarakkeesta löytyy useita lajivaatimuksia kovilla vaativuustasoilla. Tähän sarakkeeseen kuuluu lajeja, joissa taklauksia (jääkiekko, jenkkifutis) sekä tietyt ammatit, kuten armeijan tai poliisin erikoisjoukot. Kolmosen sarakkeessa lajivaatimuksia on vain muutamia matalalla vaativuustasolle, tämä taso sopii suurimmalle osalle liikkujista sekä useisiin lajeihin. Nelosen kategoria pitää sisällään muutaman ominaisuuden kovalla vaativuustasolla. Tähän sopivia lajeja ovat mm. voimanosto, painonnosto, 100 metrin pikajuoksu tai vaikka keihäänheitto.
Liian usein näkee valittavan valmennusmetodeja väärästä kategoriasta tai väärään aikaan. Lasten urheiluvalmennuksen tulee painottua mahdollisimman pitkään useisiin ominaisuuksiin matalalla vaativuustasolla (do no harm). Seuraavaan vaiheeseen tulee huomioida tarkemmin lajivaatimuksia, eli jos laji kuuluu vaikkapa kolmosen sarakkeeseen (esim. jääkiekko), niin onko syytä tässä vaiheessa treenata enää kuten on treenattu yleisurheilussa tai painonnostossa, jotka kuuluvat lajeihin, joissa painotetaan vain muutamaa ominaisuutta äärimmilleen vietyinä?
Tarkastellaan esimerkkinä vaikka mainittua jääkiekkoa (yli 15-vuotiaat). Jääkiekossa tarvitaan useita ominaisuuksia kovilla vaativuustasoilla. Laji on itsessään anaerobista energiantuottoa vaativa nopeuslaji, jossa suorituksen kestot ovat alle minuutin mittaisia, eli kiihdytyksiä jäällä ja sitten parin minuutin istumista vaihtoaitiossa. Lajivaatimusten mukaisesti pelaajan olisi lisäksi kyettävä ottamaan vastaan taklauksia sekä huomioimaan muita pelaajia. Luistelu eroaa biomekaniikaltaan juoksemisesta (ensimmäisen 10 metrin jälkeen) ja jääkiekossa luisteluun liittyy suunnanmuutoksia (sivuttaisliikkeitä) sekä mailankäsittelyä. Nopeat luistelijat pärjäävät usein paremmin kuin vaikkapa aerobisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa olevat.
Minkä ihmeen takia kiekkoseuroissa vielä testataan puolen tunnin juoksua, Cooperin testiä (12 min) tai ylipäätään painotetaan matalasykkeisiä aerobisia hölkkälenkkejä? Yksi vastaus lienee siinä, että kouluissa testataan näitä testejä ja yleinen harhakäsitys on sellainen, että jos kiekkoilija ei pärjää on sillä liian huono kunto.
Harjoittelun tarkoitus on valmistella urheilijaa lajissa vaadittaviin vaatimuksiin. Harjoittelun tarkoitus on kehittää urheilijaa, josta voidaan eriyttää valmentajan tehtävä (englanniksi coach = kärry), joka on viedä urheilija paikasta A paikkaan B. Vielä rautalangasta väännettynä, valmentajan tehtävä on kehittää urheilijaa lajivaatimusten edellyttämällä tavalla, mitata, treenata mitata ym. Jos mittarit on päin P:tä niin kuin useimmiten on havaittavissa niin silloin tehdään urheilijalle vahinkoa.
Toivottavasti tekstini avaa tarkastelemaan valmentamista yleisesti vähän kriittisemmin ja seuraavan kerran kun eteenne tuodaan vaikka lasten jääkiekkovalmentajan laatima kesäharjoitusohjelma, osaatte katsoa mihin laariin siellä treenistä ammennetaan. Teetetäänkö lapsille liian kovien vaatimusten treenejä vai monipuolisesti ja tasolle sopivasti. Täyttääkö ohjelma aerobisen harjoittelun kupin, liikkuvuuden, tasapainon harjoittamisen, onko siellä nopeutta kehittävää harjoitetta, tehdäänkö sellaisia hyppyjä, jotka sopivat urheilijan kehitysvaiheeseen, onko havainnointikykyä kehittävää tekemistä, kehittyykö voima oikeisiin liikkeisiin, löytyykö ongelmanratkaisukykyä, tehdäänkö heittoja, onko kamppailua ym. Ennen kaikkea tehdäänkö jotain liikaa, jonkun tärkeämmän ominaisuuden sijaan?
Liian usein vastaan tulee ohjelmia, joissa halutaan kehittää aerobista kuntoa, vaikka laji on anaerobinen, voimaharjoittelu on haettu ohjelmaan painonnostosta tai crossfitistä (myös eri lajit), tai sitten treenataan yleisurheilua kehittävillä metodeilla. Testit ovat koulumaailmasta ja niissä testataan juoksua vaikka laji tapahtuu jäällä, ohjelmassa ei tehdä lainkaan sivuliikkeitä, vaikka se on oleellinen osa lajia. Yleisesti ottaen se mitä mitataan, siinä myös kehitytään. Kiekkoilijaa tuskin auttaa se, että Cooperin testin tulos paranee taikka puolessa tunnissa juoksee pidemmälle.
Niin ja mitä se kovaa harjoitteleminen onkaan? Se on suhteellista ja se riippuu niin lajista kuin urheilijasta. Kovaa treeniä ei välttämättä ole oksennuksen maku suussa ravaaminen vaan sitä voi olla vaikka 15 minuutin palautuksilla tehtävät pari hyppyä. Lajivaatimukset antavat suuntaa ja oikein valitut mittarit yhdessä urheilijan huomioimisen kanssa mahdollistavat myös ajoittain tapahtuvan kovaa treenaamisen.
Mitä sitten on taito? Jalkapallon näkökulmasta (Sarajärvi 2021) taidosta puhutaan mm. seuraavasti. Taito on pelaajan tai joukkueen kykyä tehdä pelitilanteen mukaisia voittavia ratkaisua. Taidokkaat suoritukset ovat vuorovaikutuksellisia ja tapahtuvat aina suhteessa ympäristöön sekä toiminnan tavoitteeseen ja niitä voidaan myös kuvata pelitekoina kuten prässääminen, riistäminen tai purkaminen jne. Taidosta keskustelua lisää sivustolta Taidon kultivointi: https://www.youtube.com/watch?v=Pt5yHGe6J6g&t=3s
Voiko esimerkiksi joukkuelajeissa jääkiekko, jalkapallo, salibandy taitoa olla ilman vuorovaikutusta toisiin pelaajiin nähden?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti