Sanotaan, että hyvän tarinan käsikirjoittaja ei aloittaessaan tiedä itsekään mikä on tulevan kirjoituksen loppuratkaisu. Mestari Esa Saarinen toteaakin kuinka jonkin asian käsitteellistäminen toisaalta määrittää ja tuo ilmi tämän käsitteen mutta samalla lukitsee tämän tiettyihin asetettuihin rajoihin. Säännöt ovat yksi esimerkki käsitteistä, jotka määritetään tai lukitaan sanalliseen muotoon, raameiksi, jonkin taustalla olevan hyveen aikaansaamiseksi tai sen suojelemiseksi. Säännöt vaativat aika ajoin tarkastelua, koska aika syö niiden olemassaolon merkitystä ja toisaalta osoittaa mitä vaikutuksia niillä on todellisuudessa saatu aikaan tai mitä haittaa niillä on aiheutettu.
Otsikon viitekehys syntyi valmentaja-opettaja Marko Malvelan kokemusten viisauksia pursuvasta teoksesta Rakkauden ja Niukkuuden Radikaali, jonka on julkaissut Sprinttitalli 2020. Malvelalle on myönnetty psykologiliiton lupa eli sertifikaatti toimia psyykkisenä valmentajana ja urheiluvalmentajana hän on toiminut mm. neljissä olympialaisissa. Reflektointini ei kohdistu Malvelan teokseen vaan se toimii kuvitteellisina apuraameina, jossa tarkastelen valmennusta ja siihen liittyvän toiminnan kenttää omiin kokemuksiini pohjautuen intuitiivisesti tai toisin sanoen mitä nyt päähän pälkähtää tällä kertaa. Muutama vuosi sitten sain mahdollisuuden osallistua Malvelan opetukseen Jyväskylän yliopiston liikuntapsykologian opintojen yhteydessä ja voin sanoa, että vieläkin tämän opetuksesta on mitä ammentaa, puhumattakaan kirjasta mitä ajatusten liikettä se saa aikaan. Kirja on todella laaja ja toistan, että tarkasteluni ei anna kirjalle ansaitsemaansa arvoa vaan tulen hyvin todennäköisesti palaamaan kirjan antiin myös myöhemmin.
Ihminen tekee jatkuvasti valintoja ja yksi valinta lienee syytä avata, miksi kirjoittelen tänne sivustolle? Olisiko näille asioille olemassa jokin toinen foorumi ja näin ollen ehkä parempi yleisö tai kenties tekstillä, jokin vaikutusmahdollisuus pyrkimyksissä kehittää valmennustoimintaa taikka -ympäristöä? Kärjistäen voisi sanoa olevan kaksi tapaa tuoda asioitaan esille, taistella poterostaan käsin toisten ryhmittymien väitteitä ja ideologioita vastaan tai sitten pyrkiä menemään samaan pöytään vastakohtaisesti ajattelevien kanssa pyrkien jonkinlaiseen yhteiseen kompromissiin taikka yhteistyöhön. Jälkimmäinen tapa lienee jossain tapauksissa olevan hedelmällisempi kun tehdään yhteistyötä vaikka ollaankin eri mieltä mutta toisaalta joskus yhteistyön pöydässä ei yksinkertaisesti ole tilaa uudenlaisille ajatuksille vaan siellä on tärkeämpää säilyttää status quo eli valtaan päässeiden valtaa haluavien asema.
Tiedän kirjoittavani toisaalta paitsiosta mutta myös useiden kokeneiden virtuoosien suulla, jotka näitä samoja asioita ovat pohtineet hyvinkin pitkään, itseäni paljon pidempään. Joskus on valittava puolensa ja silloin voi valinta tarkoittaa vaikka sitä, että ei hyväksy vallitsevaa käytäntöä tai seurakulttuuria. Jos kulttuuri ei mahdollista tulemista kuulluksi, nähdyksi tai ymmärretyksi niin sen on muututtava. On vain ajan kysymys kunnes tällaiseen kyllästyneet ihmiset lähtevät toisaalle tai sitten löytävät riittävän joukon muutosvoimaa ja päätyvät heittämään vallitsevan kulttuurin vanginvartijat omien ennakkoluulojensa kanssa mäkeen ihan toisaalle. Valta vaihtuu kevyessä yhteistyössä tai sitten vallankeikauksissa mutta kuten Machiavelli aikanaan keskiajalla todisti, ruhtinaita tulee ja ruhtinaita menee.
Tunne itsesi ja omat arvosi on hyvä lähtökohta tarkastella sitä, missä omat rajat menee minkäkin asian sietämisessä. Oma sietokyky ei jaksa ymmärtää machiavellismiä lasten harrastamiseen ja myöhemmin kilpaurheiluun liittyvässä ympäristössä. Toisaalta ei käy kateeksi urheiluseurojen hallitustyötä tekeviä, jotka saavat maistaa ruhtinaiden pyrkimyksiä vuosi toisensa jälkeen kun aina tulee uutta henkilöä pyrkimään käyttämään sitä ylintä valtaa, esittämään mitä huimapäisempiä tulevaisuuden visioita ja lupauksia tai sitten vain olemaan tekemättä yhtään mitään asioiden eteen.
Tulen myöhemmin käsittelemään valmentajan perusominaisuuksien kivijalkaa niin en tähän lähde asiaa vielä avaamaan muilta osin kuin, että valmentajat ovat urheiluseuroissa erittäin arvokkaita resursseja ja seurakulttuurissa vallitsevien arvojen käytännön ruumiillistumia niin hyvässä kuin pahassa. Valmentajat eivät suuresta merkityksestään huolimatta ole välttämättä riittävän motivoituneita vaadittaviin valtapelikuvioihin, hallitustyöskentelyä silmällä pitäen ja urheiluseuroja johtaakin usein näitä asioita osaamattomat muissa asioissa ansioituneet henkilöt. Edellinen seikka voisi olla rikkaus mutta onkin usein suuri haitta valmentajin näkökulmasta ja siksi lopulta myös lasten osalta vaikka kaunopuheisesti puhutaankin, että kaikkihan tässä ollaan "lasten edun asialla".
Haittaa syntyy silloin kun vuorovaikutus käytännön tärkeää kasvatustyötä tekevien valmentajien ja toimintaa näennäisesti johtavien välillä ei toimi. Lasten harrastus- ja urheiluyhteisössä ei valmentajia tule uhrata kilpaurheilulle tutuksi tulleella alttarilla kun on kyse tärkeästä luottamus- ja kasvatussuhteesta ellei sitten haluta viestiä tuleville menestyjille, että kaikki voidaan uhrata omien tavoitteiden tieltä. Lasten urheiluun on mahduttava heidän kehitystään tukevaa tilaa ja yhtäältä riittävästi arvojen myötä elettyä rakennetta, jotta ei oltaisi jatkuvassa hämmennyksessä tai muutostilassa. Toimintaa on johdettava käytännössä ja vastuu siitä on kulloisellakin valmentajalla, ei seurajohdolla eikä katsomossa seisovilla päälliköillä, vaikka he sitä kuinka tahtoisivat. Tässä tulee helposti ristiriitaa, jos valmentajan johtamistyyli ei miellytä seuran asioita johtavia henkilöitä tai sitten ei sovellu työtapojen (osaamisen) osalta kyseiseen viiteryhmään. Esimerkkinä voidaan nostaa liiallinen voittamiseen tähtäävä valmennustapa alakouluikäisten urheilun ympärillä.
Lapsille kaikkensa antavan ja antaneen valmentajan erottamisen tulisi kuitenkin olla viimeinen vaihtoehto seurajohdolle (saati potkuilla uhkaaminen) eikä yleinen malli, kuten se vaikuttaa olevan ammattiurheilussa. Ennen valmentajan erottamista on paljon mahdollisuuksia tarkastella valmentamista ja valmennusympäristöä. Valmentajan työn pitää kestää kriittistä tarkastelua ja rajuakin palautetta (vertaisiltaan), josta toimintaa on mahdollista korjata. Eri asia on valmentaja, joka tietää sitoutuneensa vaikkapa tiettyihin tulostavoitteiseen ja nyt siis puhutaan puhtaasti kilpaurheilullisista tavoitteista (seurajohdon suuntaan), jonka sopimus voidaan purkaa ellei tavoitteita saavuteta. On irvokasta, että lasten urheilussa erotetaan (tai uhkaillaan erottamisilla) valmentajia sellaisten toimesta, jotka itse sanovat olevansa tietämättömiä vaikkapa kyseisestä urheilulajista saati kokemattomia valmentamisen haastavuudesta, organisaatiossa, jonka tavoitteita ei ole selkeästi edes suunnattu. Mikäli valmentaja kuitenkin erotetaan on syynä pitänyt olla erittäin räikeä luottamuksen rikkominen pyhän kolminaisuuden suhteen, eli valmentajan, urheilijan ja tästä välittämisen suhteen (tähän kolminaisuuteen palaan tarkemmin Malvelan kirjan kautta).
On seurajohdolta epäonnistuminen vaatia vanginvartijoiden tavoin valmentajia ja jäseniä noudattamaan yksipuolisesti ja ilman riittävää vuorovaikutusta aikanaan laadittuja osin vanhentuneita sääntöjä vailla toiminnalle asetettua suuntaa, tavoitteita saati arvopohjaa. Sääntöjen tarkoituksesta myöhemmin lisää. Pyrin kirjoituksillani nostamaan tikun nokkaan ja tarkasteltavaksi tärkeitä asioita. Valitettavasti kaikki eivät yhteisössä halua käydä toisten kehitysideoita läpi eivätkä kestä kritiikkiä. Yli kaksi vuotta olen esittänyt, että seurassa olisi jonkinlainen kanava (vaikka sähköposti tai perinteinen postilaatikko), johon jäsenet voisivat toimittaa aloitteita. Tämä toiveeni on nykykäsitykseni mukaisesti torjuttu aika pitkälti ylimpien päättävien henkilöiden tai henkilön toimesta ja aiheuttanut sen, että asioita tullaan ajamaan eteenpäin tarvittaessa ilman heidän (tai hänen) myötävaikutusta.
Sitten liikkeelle, eli muutamia nostoja kirjasta Rakkauden (ts. välittämisen) ja Niukkuuden Radikaali. Kirjan omistuskirjoituksessa on omakätisesti seuraavat sanat. "Rohkeutta on se, että uskaltaa toimia vaikka pelottaa. Jatka samaan malliin." Rohkenen esimerkistä poimia kirjasta yksittäisiä teemaan liittyviä asioita. Kirja on hienosti rakennettu taideteos, kokonaisuus, joka pitää lukea kokonaan mutta toisaalta sieltä on otettavissa E. Saarismaisella välähdystekniikalla kokemuksellisia ja käytännöllisiä viisauksia.
Tie Helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla - Malvela 2020
Malvela mainitsee urheilun olevan hänellä välineenä, jota apuna käyttäen on mahdollista kasvattaa nuoria pärjäämään elämässä kuten seuraavista lainauksista on helppo päätellä.
Uskoakseni urheilun terveessä ytimessä on siemen säilyttää yhteys hyvään kokemukselliseen elämään. Urheilussa se tapahtuu parhaiten urheiluvalmennuksessa, sillä vasta valmennuksessa urheilija asettuu valmennettavaksi ja kehitettäväksi sanan varsinaisessa merkityksessä.
Urheiluvalmennuksen voidaan sanoa tähtäävän jatkuvasti hyvään kokemukseen. Tämä hyvä kokemus ei ole kuitenkaan luonteeltaan aina, eikä välttämättä edes kovin usein, mukava ja helppo. Urheilun tehtävänä on tuoda ihmisen eteen ymmällään olemisen hetkiä, joista jotkut selkenevät aktiivisen kokeilun ja yrittämisen kautta. Jotta urheilu voi tuottaa tällaisia kokemuksia, on tärkeää, että se sisältää kilpailua, voittoja ja tappioita, voima- ja valtasuhteita ja jopa eriarvoisuutta.
Jakoa ei saisi tehdä kilpailemisen ja harrastamisen väliin. Nämä pitäisi ehdottomasti sisällyttää toisiinsa siten, että harrastus sisältää kilpailemisen. Urheilun sisäinen jakolinja tulisi tehdä harrastamisen ja totisemman satsaamisen välillä.
Edellisessä kappaleessa puhutaan ettei kilpailemisen ja harrastamisen välille ole syytä tehdä jakoa. Tällä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi jääkiekko on harrastuksena jo kilpailemista, joten sen harrastamista on vaikea käsittää, jos siinä ei kilpailla kenenkään kanssa. Onko laji sitten sitä mitä väitetään harrastettavan, jos ei siinä kilpailla millään tasolla? Ei kai shakkiakaan voi harrastaa ilman, että kilpailee toista shakin pelaajaa vastaan. Toinen kappaleen lause pitää sisällään kokemuksen tuoman viisauden, jossa toimintaan panostaville pitää suoda mahdollisuus toimia yhdessä muiden toimintaan panostavien kanssa. Ainahan tällainen ei ole mahdollista ja siksi saattaakin aiheuttaa sisäisiä ristiriitoja kun toiset haluaisivat harjoitella enemmän kuin toiset.
Urheilun tulee sisältää voima- ja valtasuhteita. Niiden täytyy olla terveitä ja luonnollisesti rakentuvia. Luonnolliset valtasuhteet kunnioittavat esimerkiksi valmentajan ja ohjaajan auktoriteettia, tuomareiden koskemattomuutta peleissä ja vanhempien kunnioitusta. Jos valta riisutaan siltä, jolle se kuuluu, havaitaan usein pahoinvoinnin lisääntymistä kyseisessä ryhmässä. Urheilun ihmisarvon tulee olla tasa-arvoinen, mutta urheilu ei voi olla tasapäistävää. Jos peliaikaa ja huomioita aletaan jakamaan kellon ja mittarin avulla, tuotetaanko urheiluyhteisölle hyvää? Palveleeko tämä edes toimintaan osallistuvien hyvinvointia ja kasvamista?
Jos peliajat ja osallistuminen tasapäistettäisiin, tarkoittaisi tämä sitä, että ryhmän heikoin lenkki saattaisi joutua kentälle pelaamaan tilanteessa, joka merkitsisi pelin häviämistä ja heikoilla olevan yksilön aseman heikentymistä ryhmässä - etenkin jos ratkaisevat ja paremmat pelaajat joutuisivat samaan aikaan istumaan vaihtopenkillä.
Näen tämän kohdan valmentajan velvollisuutena tuottaa toiminnassaan hyviä kokemuksia. Valmentajan osaaminen ja kokemus punnitaan siinä, että tällä on kyky antaa pelaajille mahdollisuus kehittyä, nousta ratkaisutilanteissa onnistumisiin ja toisaalta olla uhraamatta heikointa lenkkiä susille liian vaikeissa tilanteissa. Lajin vaatimukset voivat olla sellaisia, joissa esiintyy isojakin riskejä eikä pelkästään mieliharmia vaan fyysistä vaaraa. Pitäisikö nyrkkeilyvalmentajan heittää tasapäisyyden vuoksi kärpässarjalainen raskaan sarjan osallistujan kanssa samaan kehään. Kaikkia ei voi peluuttaa kaikkien kanssa ja se ei silti tarkoita, etteikö kaikki pelaisi esimerkiksi yhtä paljon.
Kun nuori tulee urheilun pariin, tulee hän sinne ennen kaikkea hyvän kokemuksen vuoksi. Tässä kohtaa onkin valmennuksella tärkeä rooli. Millaisia ovat sitten lasten hyvät kokemukset? Yleensä ne liittyvät siihen, että heidät huomioidaan, he saavat toteuttaa itseään. Pelkästään vapauden antaminen ei saa leijaa lentämään vaan siihen tarvitaan ankkuriksi valmentaja, joka pitää naruista kiinni, jotta lapsi pääsee liitämään tuulessa. Hyvään kokemukseen liittyy olennaisesti lapsesta ja nuoresta välittäminen sekä luottamus siihen sanattomaan sopimukseen, jotka Malvela avaa seuraavissa esimerkin omaavissa lupauksissa.
Valmennuksellinen ympäristö kutsuu meidät eräänlaiseen sopimuksen tilaan. Sopimuksessa todetaan suunnilleen seuraavaa:
Kun sinä lapsi ja nuori tulet tähän urheiluun mukaan ja alat hapuillen oppimaan sen toimintatapoja, lupaan minä aikuinen olla tukenasi kaikilla niillä opeilla ja kokemuksilla, mitä minulla on sinulle antaa.
Kun sinä aikuinen alat auttamaan minua kohti unelmaani, ja autat kaikella osaamisellasi ja kokemuksellasi minua, lupaan tehdä kuten sanot ja noudattaa tämän hienon urheilulajin sääntöjä ja toimintatapoja.
Kun me lapset ja nuoret toimimme keskenämme tässä lajissa, lupaamme toimia toistemme hyväksi ja osana tätä ryhmää, mahdollistaen toistemme kasvamisen ja kehittymisen. Voimme kilpailla toisiamme vastaan tosissaan, mutta silti meitä yhdistää tämä hieno lajimme, jonka olemme valinneet.
Kun me aikuiset, valmentajat, vanhemmat ja muut, toimimme keskenämme tässä lajissa, lupaamme toimia lajin, toistemme ja nuorten hyväksi niin hyvin kuin mahdollista. Kunnioitamme ja tuemme hyvää valmentajan auktoriteettia. Kunnioitamme ja tuemme lastemme ja nuortemme matkaa urheilijoina, emmekä missään nimessä elä omaa elämäämme muiden ihmisten kautta.
Näinkin voidaan sanoittaa lupausta luottamuksellisesta valmentaja-urheilija -suhteesta, joka myös Malvelan mukaan kokemuksena rakennetaan rakkauden ja luottamuksen varaan.
En voi ymmärtää urheilijaa ellen ensin ymmärrä itseäni.
Matkalle lähtemisen pitäisi tarkoittaa persoonaksi syntymistä. Persoonaksi syntyminen vaatii turvaa. Turvallisuus syntyy ennen kaikkea pyyteettömässä vuorovaikutuksessa, jossa on rakkaudellinen ja välittävä ilmapiiri. Muutos on tärkeää, jotta valmentaja onnistuu ihmissuhdetyössään, jota valmennus kiistatta on. Hänen täytyy kyetä auttamaan myös muita kasvamaan omiksi persoonikseen.
Kun jalkapalloilija osallistuu peliin, hän ei pärjää, jos hän ei ole vuoropuhelussa ympäristönsä kanssa. Hän tarvitsee ympärilleen pelaajia, jotka ymmärtävät ja lukevat hänen pelitapaansa. Samalla hän itsekin lukee ympäristöstään merkkejä, jotka muokkaavat hänen pelaamistaan. Koska pelaaja on todellinen virtuoosi, ei hän ole parhaimmillaan antamassa muille vihjeitä, mitä hän aikoo seuraavaksi pallolla tehdä. Näin muiden pelaajien täytyy tulla taitaviksi, suorastaan virtuooseiksi, lukeakseen toistensa vihjeitä. Hyvä pelaaja on myös loistava havaitsemaan vastustajansa vihjeitä.
Tarkastellaanpa edellistä jaon "harrastelijoiden" ja enemmän satsaavien välillä. Otan esimerkiksi JHT Kalajoki ry:n muutaman vuoden takaisen päätöksen, jonka mukaan pelaaja saa kuulua vain omanikäisten joukkueeseen. Eli toisin sanoen, jos pelaaja on satsannut paljon enemmän harjoitteluun kuin muut saman ikäiset niin seuran säännöt estävät tätä pääsemästä yhtä paljon harjoitelleiden vertaistensa joukkueeseen. Tällainen älyvapaa sääntö vie pois sitä lajin pariin halunnutta lasta ja nuorta ihmistä kun hän tuskin saa riittävästi sisäistä motivaatiota ruokkivaa hyvää kokemusta pakotettuna johonkin tiettyyn muottiin vaikka voisi kilpailla tasojensa edellyttämällä tasolla. Toisin päin on joillakin vähemmän toimintaan satsanneilla edessä katsoa sivusta kun toiset saavat hyviä kokemuksia osaamalla vaikkapa paljon enemmän lajin vaatimia juttuja eikä tälle ole antaa tilaa vaikkapa nuorempien joukkueesta, jossa tämä voisi saada hyviä kokemuksia. Viittaan tällä sääntö "viisaudella" alun lauseeseen "tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla". On varmasti ajateltu jotain hyvää mutta ei ole ymmärretty mitä käytännössä tarkoittaa esimerkiksi vaikeimmin valmennettavan ikäluokan 10-13 vuotiaiden osalta korostuneen suuret tasoerot jo pelkästään kasvamisen tai eriaikaisen kypsymisen seurauksina. Jos pelaajia väen väkisin istutetaan tiettyyn muottiin niin sillä tuskin saavutetaan pelaajille hyviä kokemuksia lajin parissa. Tutustuminen ikäluokista riippumatta vanhempiin ja nuorempiin estyy myöskin tällaisella lasten lokeroinnilla.
Hyvät pelaajat tarvitsevat kehittyäkseen ympärilleen toisia hyviä pelaajia, eikä toisten hyvyyttä voi tasapäistää. Isoissa seuroissa on pääsääntö, että harjoituksissa samantasoisia harjoitetaan samantasoisten kanssa vaikka kaikkia peluutettaisiin saman verran. Toisaalta isoissa seuroissa ei tehdä sellaisia ns. tasojoukkueita, joihin laitettaisiin vain sen hetkiset parhaat vaan joukkueista tehdään tasaväkisiä nuorimmissa ikäluokissa. Pienissä kaupungeissa ja kunnissa tulee jossain vaiheessa väistämättä eteen se, ettei pelaajia riitä edes yhteen joukkueeseen saati, että pitäisi pelätä synnyttämästä jotain tasojoukkuetta. Jotta pelaajat kuitenkin pääsisivät haastamaan itseään omaa tasoaan vastaavissa haasteissa olisi kehitystä rajoittavista turhista raja-aidoista luovuttava. Pitää tähän väliin sanoa, että JHT Kalajoki ry:n tasainen peluutuslinja vaikuttaa joiltain osin järkevältä, kunhan lapset ja nuoret saisivat vapaammin ottaa osaa kykyjensä mukaisiin peleihin, riippumatta ikäluokasta. Muutenkin asian pitää olla valmentajien ja valmennuspäällikön harkittavissa, että kaikki saavat mahdollisuuksia saada hyviä kokemuksia.
Mitä sääntö, jossa pelaajat sullotaan tiettyyn ikäluokkaan on sitten aiheuttanut JHT:ssa? Olen kuullut, että jotkut lapset ovat lopettaneet sen vuoksi kun eivät ole saaneet pelata kykyjensä mukaisessa porukassa (toiset olleet liian hyviä tai sitten itselle ei ole tullut riittävää haastetta). Onko meillä oikeasti varaa menettää yhtäkään kiinnostunutta lasta urheilun parista? Toisaalta olen kuullut, että seuraan olisi saatu aikanaan kaksi joukkuetta yhteistyöllä naapurikuntien kanssa mutta suuri mörkö nimeltä tasojoukkue olisi tullut kummittelemaan ja tällainen pöyristyttävä esitys, että JHT:n ympärille olisi saatu mestikseen yksi juniorijoukkue, toisen jäädessä ilmeisesti alemmalle tasolle olisi välittömästi tyrmätty. Lieneekö tällaisen päätöksen seurausta, että tällä hetkellä 11 Kalajokista tosissaan jääkiekkoon satsaavaa nuorta kiekkoilee nyt Ylivieskalaisen YJK:n väreissä, loppujen lopettaessa harrastuksen? Minusta on häpeällistä kuulla, että seura pettää toimintaan satsanneita nuoria ja näiden vanhempia heittämällä toiminnasta innostuneet hakemaan hyviä kokemuksia muualta kuin kotipaikkakunnalta tai lopettamaan.
Valmennuskulttuurin tärkein tarjouma on se arvopohja, jota kulttuurissa toteutetaan. Perinteinen urheilun arvotyöskentely on esimerkiksi yhteisten pelisääntöjen luomista, jotka pitävät sisällään eettisesti kestäviä arvoja siitä, miten toisia tulee kohdella ja harjoitustilanteessa käyttäytyä.
Esimerkiksi yhteisten pelisääntöjen laatiminen edellyttää yhteyttä jäseniin, vuorovaikutusta, alan osaamista ja sen puutteessa kykyä kaivaa tieto- ja kokemuspohjaa sellaista omaavilta. Toisaalta joskus pelisäännöt kaipaisivat päivittämistä, koska ajat muuttuvat.
Valmentaja on ennen kaikkea arvotyöskentelijä, jonka käytännön toimet alleviivaavat sitä, mikä on keskeistä koko toiminnassa. Jos toimintaa aletaan johtamaan urheilijoista käsin, näennäisen demokraattisesti, voi koko ryhmän olemassaolo olla vaarassa.
Machiavellin mukaan hallitsijan tulisi pyrkiä tasapainoon. Näin hän olisi jossakin kohdin leijona. Joskus hänen on syytä olla kuin kettu. Jos leijona ja kettu ovat hänellä (valmentaja) mukana työkalupakissa, on hänellä mahdollisuus olla hyvejohtaja, joka pystyy olemaan suurimman osan ajasta ystävällinen.
Valmentajana toimiminen on aktiivista valintojen tekemistä. Jos työkalupakista löytyy vain yhdenlaista työkalua, voivat valittavat johtamisen korjaustoimenpiteet olla vähissä. On esimerkiksi täysin selvää, ettei ala-asteikäisille lapsille kannata juurikaan käyttää leijonan työkaluja. Tuolloin ystävällinen ja kiltti valmennus ovat parhaita keinoja kasvattaa nuoria. Joskus kettuja pitää käyttää hyväksi, jotta lapset saa puijattua mukaan tekemään päivän ohjelmaa. Tiukoissa tilanteissa valmentaja ei pelkää hypätä puikkoihin. Vastuun kantaminen tiukassa tilanteessa vapauttaa pelaajat vain pelaamaan.
Urheilu on jatkuvaa kamppailua ja ansaitsee siksi vertaistaan johtamista. Tämä johtaminen vaatii ehkä monarkian valtaa. Suurin auktoriteetti monarkkisessa valmennuksessa on itse lajilla ja sen vaatimustasolla. Tämä siis ylittää valmentajankin auktoriteetin.
Tulen palaamaan näihin aiheisiin myöhemmissä reflektioissa. Nyt tuli kirjoitettua pääosin niitä asioita, jotka olivat päällimmäisinä mielessä.
