Olen pohtinut mistä johtuu halu antaa toisille enemmän kuin ottaa itselle. Toisille antaminen ei suinkaan ole välttämättä sellaista olla kaikkien hyväksi käytettävänä vaan antamista jollakin omalla tavalla tai olemalla reilu toisille. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat enemmän antajia kuin ottajia ja toisaalta tunnen kyllä sellaisia ottajia, joita en välittäisi tuntea, joista erityisesti antajiksi tekeytyvät ovat pahimmasta päästä aiheuttamaan mielipahaa ihmisille. Näiden pahimpien tapausten tunnistamiseen lopussa hyvä lähde.
Monimutkaisessa ja multikompleksisessa (tarkoituksellisesti vaikea sana) maailmassa on helpottavaa käyttää ihmisistä yksinkertaistettuja luokitteluja vaikka kaikki tiedämme, että ihmiset ovat kykeneviä muuttumaan ja lisäksi todella moniulotteisia. Kopioin yleistyksen blogissa esitellystä kirjasta ja luokittelen ihmiset blogissa antajiin, ottajiin ja samalla mitalla -vastaajiin.
Tony Robbins on pohtinut ihmisen kuutta perustarvetta, jotka lyhyesti 1) varmuus/turvallisuus, 2) vaihteluntarve, 3) merkityksellisyys, 4) yhteenkuuluvuus/rakkaus, 5) kasvu/kehittyminen ja 6) antaminen. Elämä on huomattavan laadukasta kun nämä kuusi perustarvetta toteutuvat. Mistä mahtaa johtua, että vanhemmiten ihmiset ajautuvat enemmän toisille antamisen pariin? Onko meille opetettu koulussa, että miten elää hyvää elämysrikasta elämää vai tuleeko oppiminen sen kautta, että kuljemme aikamme oravanpyörässä kunnes rohkenemme tehdä niitä asioita, jotka tuovat täyttymystä päiviimme?
Pidän antamista ja antajia elämässä menestyneinä hyvinä seurattavina esimerkkeinä ja toisaalta sellaisiksi tekeytyviä ajan ja hyvän energian tuhoajina. Vastaikkainasettelu on omasta elämästä opittu läksy, jossa liian usein olen huomannut tuhlaavani kallisarvoista aikaa ja energiaa narsistien taikka oman edun tavoittelijoiden parissa, joiden pohjattomaan ahneuteen ei mahdu tai ole silloin vielä mahtunut antamista toisille. Koen saaneeni elämältä paljon, vaikka sitä ei voi aina mitata numeraalisesti rahassa tai muussa. En ole esimerkki miten elämä olisi pitänyt elää vaan kiitollinen, että olen saanut oppia jotain ja nähnyt merkitystä niin kivussa, surussa kuin yhtäältä lasten ilossa. Kun kokee saaneensa paljon ja useat Robbinsin mainitsemat ihmisen perustarpeet täyttyvät on aika antaa takaisin.
Takaisin antaminen voi olla toiselle oman ajan antamista, vuorovaikutusta, läsnä olemista, tervehtimistä kuin yhtäältä rahallisen tuen antamista, oman osaamisen jakamista, välittämistä ym. Antamisen muotoja on monia mutta niin on valitettavasti myös ottamisen muotoja. Myönnän, käsi ylhäällä virheen merkiksi olleeni toisten ajan ja huomion ottaja valitettavan usein. Ymmärsin vasta lasten myötä, kuinka harvinaista on ihmisen oma vapaa-aika ja kuinka toisia saattaa loukata kun ylittää heidän asettamiaan rajoja, joita ei ole välttämättä heti tunnistanut. Joskus toisella tavalliselta vaikuttava vuorovaikutus onkin toiselle energian ottamista. Mehän olemme omien tapojemme ja uskomustemme ns. orjia mutta se ei tarkoita, ettemmekö voisi huomenna olla jotain toista. Jörn Donnerin seurassa Libanonin helteissä ollessani (olin tämän autokuskina ja suojamiehenä) kuulin hänen usein käyttävän erittäin positiivista sanontaa "se on mahdollista!". Meidän on mahdollista muuttua ja muuttaa itseämme paremmaksi versioksi itsestämme ilman, että teeskentelemme jotain mitä emme ole. Antaminen, sekin on mahdollista!
Perheen parissa toisille antaminen on luonnollista ja usein ajatellaan kuuluvan osaksi rakkauteen. Joissakin perheissä antamisella on rajat ja siten opetetaan lapsille terveitä käytäntöjä toisten kunnioittamisesta ja tavallaan siirretään sukupolvien aikaisempia oppeja tuleville. Monella on vielä muistissaan, jos ei isovanhemmilta niin jossain geeneissä tietynlainen puutteen tunne. Aiemmat sukupolvet ovat eläneet materiaalisesti köyhempää elämää, joten heillä on ollut tarve säästää kaikkea mahdollista. On siis luonnollista, että edelleen perheissä kuulee lauseita, että ei se raha puissa kasva tai syö lautanen tyhjäksi, ettei ruokaa saa haaskata. Puute tai köyhyys ovat myös tunteita vaikka ne voisi jollain mittarilla todeta oikeaksi ilmiöksi. Tunteista saattaa muodostua tapoja ja vaikka emme voisi tunteillemme mitään niin jokaiseen tunteeseen ei tarvitse kuitenkaan tarttua ja tavat ovat muutettavissa.
Tony Robbins oli uransa alkuaikoina rahalla mitattuna köyhä, joten päästäkseen tietoisesta häiritsevästä tunteestaan hän halusi tuntea itsensä rahallisesti vapaaksi. Robbins laittoi säästönsä seteleinä lompakkoon, jolloin hänelle syntyi tunne, että hänellä on riittävästi rahaa, jotta hän voi puutteesta murehtimisen sijaan keskittyä muihin asioihin. Amerikassa on ollut joskus valloilla termi "fake it, till you make it" eli teeskentele onnistuneesi kunnes onnistut oikeasti. Termin voi helposti käsittää monella eri tavalla, toiset käsittävät sen uskona itseensä ja toiset esimerkiksi esittämällä vaurautta ja menestystä vaikka asiat olisivat heidän osaltaan taloudellisesti umpikuralla.
Takaisin antamiseen, pidän perheelle antamista yhtenä perustavanlaatuisen tärkeänä asiana. Erityisesti ajan antamista pienille lapsille. Aika, eli tuo kaikista arvokkain rajallinen hyödyke on arvokas lahja lapsille, niin omille kuin oman yhteisön kullannupuille. Ajan antaminen ei ole samassa tilassa olemista vaan oikeasti läsnäolemista ja välittämistä. Älypuhelimet, tietokoneet tai televisiot eivät kuulu läsnäolevaan ajan antamiseen tai hyvään vuorovaikutusmalliin. Nykyajan keksintöjen alkuperäinen tarkoitus on ollut parantaa ihmisten elämää ei huonontaa sitä, johon monet valitettavan usein sortuvat. Edellisiä oppii kyllä käyttämään siten, että niilläkin voi antaa toisille jotain hyvää.
Perheen jälkeen antamisen kulttuuri voi joillain ulottua lähipiirille antamiseen. Hyvä esimerkki tällaisesta kulttuurista löytyy vuosikymmeniä sitten perustetuista urheiluseuroista tai maanviljelijöistä, jotka ovat selvitäkseen auttaneet toisiaan ja tehneet ilmaista talkootyötä välittämättä takaisin maksusta. Seuroissa on aina ollut vapaaehtoisia, jotka ovat tehneet joskus näkymättömältä vaikuttavaa mutta merkittävää työtä toisten eteen. Ihmisten on ollut helppo kokoontua yhteen ja toisten panosta on arvostettu, tekijöitä ja muita on tervehditty.
Yhteisön jälkeen löytyy vähemmän antajia mutta kyllä heitäkin on. Voidaan puhua antajista, jotka ovat antaneet panoksensa esimerkiksi asuinkuntiensa hyväksi tai jopa joissain harvinaisissa tapauksissa maansa hyväksi. Ilman tällaisia ihmisiä, meillä ei olisi itsenäistä Suomea.
Valittavasti nyky-yhteiskunta vaikuttaa painottuneen voimakkaasti ottajiin ja niihin, jotka antamisen nimissä ottavat toisilta, eli teeskentelevät olevansa hyvällä asialla. Otetaan esimerkki veroista, jotka ovat suoraan toisilta ottamista tai liitot, jotka sanovat ajavansa heikompien asemaa ottavat omiin kirstuihinsa omaisuuksia, jota sitten jakavat omalle etupiirilleen. Ottajia maailmassa riittää ja tulee aina riittämään. Miksi sitten kannattaisi olla mieluummin antaja? Ohessa yksi kirja aiheesta, miksi aiemman ihmisen perustarpeen toteuttamisen lisäksi on tutkittua faktaa antajien menestymisestä ohi ottajien.
Alkuun voidaan jättää sivuhuomiolle amerikan kulttuurin ylisanat kuten menestys ja vallankumouksellinen lähestymistapa ja tarkastellaan minusta ihan hyvää kirjaa Kalajokisen ihmisen näkökulmasta. Kyseessä on kirja, jossa ihmiset luokitellaan yksinkertaistaen antajiin (givers), ottajiin (takers) ja niihin, jotka antavat ja ottavat samalla mitalla (matchers).
Kirjan yhtenä antina on se, että antajia löytyy huonommin menestyneinä kuin ottajat tai samalla mitalla -antajat mutta samalla niitä löytyy kaikista parhaiten menestyneinä. Asia on hieman paradoksaalinen mutta kirjan kirjoittaja johdattelee kirjassa hienojen esimerkkien kautta antamisen erinomaisuuteen ja syihin miksi jotkut heistä menestyvät ottajia paremmin. Lisäksi kirjassa tuodaan esiin miten helposti ottajat ovat havaittavissa jo varhaisessa vaiheessa ennen kuin he ehtivät niin sanotusti tyhjentää pajatson omaan pohjattomaan taskuun. Psykologisesti antajia saatetaan pitää liian lepsuina menestyäkseen kovassa kilpailussa mutta pitkällä tähtäimellä antajat pesevät ottajat mennen tullen.
Pidän antamista eräänlaisena rehellisyytenä ja omien arvojen mukaan elämisenä. Ihmettelin pikkupoikana kun mummuni antoi aina viinaan menevälle sukulaiselle rahaa tämän tullessa ns. kerjuureissulle. Toinen selkeästi käytti hyväksi vanhuksen hyväntahtoisuutta mutta en ymmärtänyt, että mummuni eli omille arvoilleen uskollisena ja opetti minulle mitä on hyvyys. Mummu uskoi, että ihmisissä on hyvää. Minäkin olin aina se hyvä poika vaikka kolttosia saatoinkin tehdä. Usko hyvyyteen kantaa pitkälle myös monessa muussa niin urheilussa kuin liike-elämässä mutta tähän lisäisin luotettavuuden yhdeksi elementiksi. Kirstunvartijana tai yhteisten asioiden hoitajana, uskottuna pitää olla luottamuksen arvoinen ja luotettava vaikka olisi luonteeltaan enemmän antaja kuin ottaja. Antamista on myös omien hyvien luonteenpiirteiden valjastaminen yhteiseen hyvään. Juuri olleet kunnallisvaalit ovat hyvä esimerkki ihmisistä, jotka haluavat kirstunvartijoiksi ja päättämään yhteisistä asioista. Vaaliehdokkaat esittävät itsestään parhaita puoliaan, miksi juuri he olisivat hyviä vaihtoehtoja tekemään kunnan asukkaiden elämästä parempaa. Jotkut valituista ovat erinomaisia tehtäviinsä ja jotkut täysin sopimattomia.
Mikä on minulle sopimatonta, voi olla myös joillekin muille. Annan esimerkin seuraavan psychologytoday.com artikkelin "neljä syytä miksi me äänestämme narsisteja ja sosiopaatteja" myötä.
Kandidaattien ja äänestäjien on syytä ymmärtää ja tunnistaa narsistiset ja sosiopaattiset johtajat ja näiden persoonallisuuksien piirteet.
1) Heillä on erittäin viettelevä persoonallisuus. Oli sitten kyse treffailusta, palkkaamisesta tai äänestämisestä niin narsistit ja sosiopaatit ovat kaikista viettelevimpiä persoonallisuuksia. Poliitikkoina narsistit oppivat hurmaamaan todella suuria joukkoja ihmisiä. Useat ihmiset eivät näe yksinkertaisia varoitusmerkkejä tällaisista korkean konfliktin poliitikoista (HCP's high-conflict politicians): 1. He ovat syventyneet syyttämään aina toisia; 2. He omaavat paljon kaikki tai ei mitään -ajattelua; 3. Heillä esiintyy paljon hallitsemattomia tai intensiivisiä tunteita; 4. Heidän käytöksensä menee äärimmäisyyksiin tai on uhkaavaa.
Narsistit usein liioittelevat saavutuksillaan ja voivat hurmata suuren luokan suunnitelmillaan. "Rakennan sinulle/teille talon/tuotteen/akatemian/tai mitä tahansa ja siitä tulee paras koskaan, usko pois" Narsistit uskottelevat itselleenkin vastaavaa. Toisaalta sosiopaatit valehtelevat ja uhkailevat (vakavasti) ihan suoraan.
Koska narsistit eivät tunne empatiaa eivätkö sosiopaatit katumusta he voivat sanoa mitä tahansa minkä uskovat viettelevän kohteensa. He ovat jatkuvasti puhumassa, usein viettelevään ja hurmaavaan sävyyyn ihan kuten he teeskentelevät jakavansa samat intressit, poliittisen näkemyksen ja me vastaan muut -lähestymistavan, joka luo erittäin vahvan siteen heidän seuraajiensa välille. Samanaikaisesti narsistit ja sosiopaatit ovat taitavia jatkuvasti valittamaan tai tuomaan ilmi kuinka heitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Näin narsistit viettelevät seuraajansa askel askeleelta tulemaan heidän aggresssiivisiksi puolustajiksi jotka tarvittaessa jopa tappelevat narsistin puolesta.
2) Heidän mediahuomio on äärimmäistä (High-Emotion Media). Aiemmin puolueilla, yritysjohtajilla ym. oli aikaa tarkkailla seuraajiensa todellisia persoonallisuuksia käytännön toimissa. Nykyään multimediassa kilpaillaan huomion saamisesta. Koska lähes kenellä tahansa on pääsy näkyviin niin se tarkoittaa, että äärimmäiset persoonallisuudet saavat eniten huomiota. Korkean konfliktin persoonallisuudet ovat viehättyneet suuresta huomiosta ja rajoittamattomista oikeuksista. Nykymedia suosii sellaisia, jotka tuovat esiin tai puhuvat koko ajan konflikteista, kriiseistä, kaaoksesta, peloista ym. sellaisista tunteistä, jotka ovat omiaan kaappaamaan huomiomme tylsästä arkisesta mutta käytännössä hyödyttävästä tiedosta.
Toisin sanoen nykyään tullakseen valituksi, ei tarvita johtamis- tai hallinto-osaamista. Tarvitaan vain persoonallisuus, joka on dramaattisesti syventynyt kertomaan tarinoita konflikteista, kriiseistä, kaaoksesta ja uhkista. Korkean konfliktin persoonallisuudet ovat parhaita tässä pelissä.
3) Kriisi fantasia -triadi (The Fantasy Crisis Triad). Korkean konfliktin poliitikot omaavat historian valossa selkeän kaavan, jolla heidät on tunnistettavissa. Tähän kaavaan kuuluu kolme osaa: 1. On olemassa kauhistuttava kriisi, joka uhkaa meitä kaikkia; 2. Kriisin aiheuttaa erittäin paha rikollinen, henkilö tai ryhmä; ja 3. Tarvitaan sankari, tyyppillisesti viettelevä/jännittävä ulkopuolinen, joka nopeasti kukistaa pahantekijän ja ratkaisee uhkaavan kriisin kaikki tai ei mitään -ratkaisulla. Fantasian sankari on HCP (korkean konfliktin poliitikko), joka ei tulisi valituksi mikäli valinta perustuisi osaamiseen, joten tämän on luotava tai julistettava kriisi, jotta saa ihmiset ajattelemaan tätä fantasiaa ennemmin kuin analysoimaan kandidaatin todellisia kykyjä.
Kriisi fantasia -triadi toimii joka kerta kun HCP:llä on narsistisia tai sosiopaattisia taipumuksia, joilla huiputtaa isoa joukkoa ihmisiä uskomaan, että juuri hän on (yleensä mies) sankari, joka tarvitaan ratkaisuun. Hän puhuukin niin luotettavasti ja aggressiivisesti. Tämä kaikki perustuu tunteisiin ja loputtomaan puhumiseen, joka johtaa harhaan realiteeteista. Historian valossa kaikki seuraavat tapaukset ovat luottaneet tähän temppuun kuten Hitler, Stalin, Mao, McCarthy, Nixon, Trump, Putin, Maduro, Duterte, Orban ja Berlusconi. Suomentajan huomautuksena tulee mieleen joitakin tapauksia myös Kalajoelta.
4) Neljään ryhmään jakautuneet äänestäjät. Kaikki eivät sivuuta varoitusmerkkejä. Tutkimusten valossa HCP:t harvoin yltävät yli 40%:n äänisaaliseen. Suuri osa ihmisistä ei tue tällaisia tapauksia johtajakseen. Kuitenkin enemmistä jakautuu, taistelee keskenään ja siten menettää vaikutusmahdollisuuksiaan. Vaikka enemmistö voisi ennustaa katastrofin, jonka HCP tulee aiheuttamaan, olemalla jotain ihan muuta kuin tarinan sankari he saattavat silti uskoa kriisi fantasia -tarinan ja pahantekijän olemassaoloon. Äänestäjät tuppaavat jakautumaan neljään ryhmään:
Uskolliset ja rakastavaiset: nämä ovat seuraajia, joilla on vahva tunneside "johtajaansa" ja he puolustavat tätä vaikka hänen ajamansa politiikka muuttuisi tai hän hyökkäisi lojalisteja vastaan päivää aiemmin. Useimmiten 30-40% ihmisistä suhtautuu lähtökohtaisesti myönteisesti autoritaariseen johtajaan.
Röyhkeät vastustajat: Nämä ovat niitä, jotka lähtökohtaisesti kokevat autoritaarisen johtajan olevan uhka yhteisön olemassaololle. He ovat automaattisesti vihaisia, protestoivat ja antavat hälytysääniä. Näitä voi olla 10-20% ihmisistä ja he ovat erityisen vihaisia maltillisille, jotka eivät ota osaa.
Maltilliset: Nämä ovat ihmisiä, jotka käytännössä päättävät vaalituloksen. Heihin kuuluu liberaaleja ja konservatiiveja. He eivät pidä HCP:stä mutta he omaksuvat näiden intensiivisen negatiivisuuden HCP:n keksimää fantasian pahantekijää kohtaan josta he eivät näin ollen pidä. He ärsyyntyvät lojalisteista ja vastustajista: miksi pitää riidellä, prostestoida ja valittaa niin paljon? Politiikka on vain politiikkaa. Maltilliset ärsyyntyvät erityisesti vastustajista ja voivat alkaa nähdä heidät samoin kuin fantasian pahantekijän, jopa käyttäen HCP:n kanssa samaa kieltä heistä. Näitä on 30-40%.
Silmänsä avanneet vetäytyjät: Nämä ovat potentiaalisia äänestäjiä, jotka eivät äänestä. He haluavat välttää politiikkaa ja vetäytyvät kokonaan. Jotkut saattavat olla vakuuttuneita kriisistä mutta heille pahantekijä ja sankari ovat yhtä pahoja. Tämä ryhmä voi olla suurin ryhmä, arviolta puolet äänestäjistä, joissain vaaleissa. Nämä ryhmät voivat vaikuttaa vaaleihin mutta ovat tehottomia eivätkä varautuneet HCP:n jatkuvaan intensiiviseen syyttelyyn ja ihmisjakoihin, joten vetäytyvät helposti.
Jutun kirjoittaja Bill Eddy on tehnyt tutkimusta kirjoittaessaan kirjaa nimeltä Why we Elect Narcissists and Sociopaths - And How We Can Stop, eli vapaasti suomennettuna miksi me äänestämme narsisteja ja sosiopaatteja ja miten voimme lopettaa.
Takaisin kirjaan Give and Take... miten sitten voidaan tunnistaa edellisten lisäksi näitä ottajia, jotta toisille antajat voisivat paremmin kukoistaa? Ensinnäkin yksi keino tunnistaa ottajat on saada tietoa heidän maineestaan, miten he ovat vuosien saatossa kohdelleet ihmisiä kanssakäymisissään. Toiseksi kun meillä on mahdollisuus tarkkailla ottajien toimia ja jälkiä voimme etsiä merkkejä keikaroinnista (lekking). Usein ottajilla on itseään korostavia kuvia, he käyvät itsekeskeisiä keskusteluja ja saavat esim. johtajina kohtuuttoman suurta palkkaa muihin vastaaviin verrattuna. Ottaja johtajalle kaikessa on kyseessä tämän oma etu. Isot kuvat yrityksen sivuilla luovat kuvaa kaikkivaltiaasta, kuinka juuri tämä johtaja on keskeinen hahmo koko yrityksessä.
Kalajoen kokoisessa paikassa toisille antamisen kulttuuri on ollut pitkään voimissaan ja toivon, että näin myös jatkuu. On tutkittu, että kun ihmiset saavat siipeensä ottajien toimesta niin he rankaisevat näitä jakamalla tietoa heidän huonosta maineestaan. Tarinat ottajien tekemisistä edustavat laajalle levinnyttä, tehokasta ja edullista tapaa rangaista näitä. Tietoa on olemassa, ottajat samoin kuin narsistit ja sosiopaatit tunnistettavissa, joten jatketaanko elämässä hyvän suuntaan ja ruokitaan sitä toista koiraa, joka edustaa merkityksellistä elämää.
Vinkkinä antamisen helppouteen, kokeile joskus hymyillä vastaantulijalle tai tervehdi vaikka jäähallin käytävällä vastaan kävelevää lasta, pelaajaa, vanhempaa tai valmentajaa, voit yllättyä miten helppoa antaminen on ja teet samalla parempaa kulttuuria ympärillesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti